Etusivu‎ > ‎

Blogi



Uusimmat ilmoitukset

  • Helsingin kirjamessut ja Nuori Aleksis 2017 -palkinnonjako Helsingin kirjamessut ja Nuori Aleksis 2017 -palkinnonjakoHelsingin kirjamessut järjestettiin 26.-29. lokakuuta. Suuri, suosittu ja runsaasti esiintyjiä sisältänyt tapahtuma järjestettiin Messukeskuksessa. Ylen artikkelin  mukaan tänä vuonna neljän päivän aikana ...
    Lähettänyt 5.11.2017 klo 8.42 Hannele Vehkaoja
  • Vapaaehtoistyöpäivä 2.11.2017 Koulumme toisen vuosikurssin oppilaat osallistuivat vapaaehtoistyöpäivään torstaina 2.11.2017. Vapaaehtoistyöpäivän kohteita olivat esimerkiksi vanhainkodit, Tyttöjen Talo, Moninet ja päiväkodit. Kukin oppilas sai valita kohteensa itse.Veljestuvassa keskustelimme erään 92 ...
    Lähettänyt 3.11.2017 klo 4.08 Hannele Vehkaoja
  • Ounasvaaran lukion ylioppilas - ja valmistujaisjuhla 3.6.2017 Ounasvaaran lukion ylioppilas - ja valmistujaisjuhla 3.6.2017   Ylioppilaan puhe, ylioppilas Joona Lampela   Katse kohti tulevaisuutta!  Kiitos lukuvuodesta 2016-2017!  Hyvää ja rentouttavaa kesää kaikille Ounasvaaran lukiolaisille!
    Lähettänyt 4.6.2017 klo 1.27 Hannele Vehkaoja
  • Kuvataiteen tuotoksia Yksi tämän kevään KU1 kursseista teki kurssinsa kokoavana lopputyönä "Lintuparvi" -yhteisötaideteoksen. Kurssin teoriaosuuksissa tutkittiin muunmuassa väriä ja valoa. Lintujen rakenne perustuu massakeskipisteeseen ja ne ovat teoksen rautalankapuussa vain nokkansa varassa ...
    Lähettänyt 28.5.2017 klo 11.57 Hannele Vehkaoja
  • Luovan kirjoittamisen kurssin kirjoituksia Laidasta laitaan Luovan kirjoittamisen kurssin kirjoituksia Kevät 2017Tähän antologiaan valitut tekstit on kirjoitettu Ounasvaaran lukion luovan kirjoittamisen kurssilla keväällä  2017. Kurssilla oli 12 lukiolaista.  Viikko aloitettiin lyhyellä teoriaosuudella, jonka ...
    Lähettänyt 22.5.2017 klo 6.29 Hannele Vehkaoja
Näytetään ilmoitukset 1 - 5/35. Näytä lisää »

Helsingin kirjamessut ja Nuori Aleksis 2017 -palkinnonjako

lähettänyt Hannele Vehkaoja 5.11.2017 klo 8.42

Helsingin kirjamessut ja Nuori Aleksis 2017 -palkinnonjako


Helsingin kirjamessut järjestettiin 26.-29. lokakuuta. Suuri, suosittu ja runsaasti esiintyjiä sisältänyt tapahtuma järjestettiin Messukeskuksessa. Ylen artikkelin  mukaan tänä vuonna neljän päivän aikana messuilla kävi noin 84 000 kävijää, joka on hieman enemmän kuin viime vuonna.


Messujen aikana, lauantaina, jaettiin Nuori Aleksis 2017 -palkinto. Palkinto jaetaan jollekin edellisenä vuonna ilmestyneistä suomalaisista kaunokirjoista ja sen arvo on 1500 euroa. Palkinnon jakoivat toisen asteen opiskelijat, jotka Äidinkielen opettajain liitto oli loppuraatiin valinnut.


Nuori Aleksis -lukijaraatiin ilmoittauduttiin viime keväänä. Kaikki lukijaraatiin ilmoittautuneet saivat lukea 169 kirjan joukosta niin monta kirjaa kuin jaksoivat ja halusivat. Luku-urakka päättyi syyskuussa, jolloin lukijaraatiin osallistuneet palauttivat listat kirjoista, jotka olivat lukeneet sekä listan, joka sisälsi lukijan neljä suosikkikirjaa perusteluineen. Äidinkielen opettajain liitto valitsi viisi ahkerinta lukijaa ympäri Suomea loppuraatiin.


Tänä vuonna ensimmäistä kertaa koulumme historiassa mukaan loppuraatiin voittajakirjaa valitsemaan valittiin koulumme opiskelija Ronja Alaruikka. Lisäksi Ronjan kanssa palkintoa olivat jakamassa Rosa Kants, Olivia Myllylä, Ronja Tenhunen sekä Ilona Olli




Kirjamessut Tiian silmin


Voi sitä väenpaljoutta, ajattelin kun astuimme ovista sisään messukeskuksen aulaan. Vaikka väkeä oli paljon, jonot liikkuivat ripeästi ja olimme jo parin minuutin päästä kävelemässä kohti alas meneviä portaita. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt ainakin hetkeksi, kun portaista avautui näkymä messualueelle. Mitä minun silmäni näkevätkään? Kirjoja, kirjakauppojen esittely- ja myyntipisteitä, uutuuskirjojen mainosbannereita… eli siis kaikkea ihanaista! Lähdimme kävelemään uteliaasti ympäri messualuetta ihastellen kaikkia upouusia kirjoja.



IMG_2184.JPG


Koko messualue oli täynnä mainosbannereita uutuuskirjoista.


Palkinnonjakotilaisuus alkoi kello 12. Aluksi loppuraatilaiset esittelivät itsensä, jonka jälkeen voittajakirjan Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut kirjoittaja, rovaniemeläinen Hanna Kauppinen saapui lavalle. Ronja ojensi palkinnon Kauppiselle, jonka jälkeen raatilaiset yhdessä onnittelivat voittajaa.


IMG_2122 (1).JPG


Ronja kertomassa loppuraadin perusteluja voittajakirjan valinnasta.


Onnittelujen jälkeen raatilaiset haastattelivat kirjailijaa esittämällä keksimiänsä kysymyksiä. Lopuksi raati ja voittaja kokoontuivat vielä yhteiskuvaan. Palkinnonjakotilaisuuden jälkeen loppuraatilaiset, kirjailija sekä Äidinkielen opettajain liiton Kaisa-Maija Eeli lähtivät yhdessä nauttimaan lounasta.

IMG_2136 (1).JPG


Ronja Tenhunen haastattelemassa Hanna Kauppista.


IMG_2149.JPG


Voittaja ja loppuraatilaiset yhteiskuvassa.


Ronjan lähdettyä syömään jäin miettimään, mitä tekisin. Eipäs tarvinnut kauan miettiä, kun kuulin Jenni Haukion äänen. Kuljin kohti ääntä ja siellähän se Haukio oli istumassa penkillä. Päätin jäädä kuuntelemaan. Haukio puhui kokoamastaan runokirjasta Katso pohjoista taivasta, joka sisältää hänen lempirunojaan satavuotiaasta Suomesta.

IMG_2163.JPG


Jenni Haukio juttelemassa haastattelijoiden kanssa.


Ohjelman loputtua jatkoin matkaani messualueella, kunnes törmäsin ihmismassaan, joka oli asettunut puolikaareen pienehkön lavan eteen. Lavalla ollut harmaahiuksinen vanhempi mies oli Jussi Adler-Olsen. Adler-Olsen puhui englantia, selkeällä ja kuuluvalla äänellä, joten oli helppo päästä mukaan siihen, mitä hän oli kertomassa. Adler-Olsen puhui uudesta kirjastaan Vartija ja vitsaili siitä, miksi hän kirjoittaa sellaisia kirjoja kuin joista hänet tunnetaan. En jäänyt kuuntelemaan Adler-Olsenia loppuun asti vaan kävelin viereiselle kirjojen myyntipisteelle, jossa kyseisen kirjailijan kirjat olivat. Tutkiskelin kirjojen takakansia ja luin niistä pätkiä, jotta saisin ajatuksen siitä, mistä ne kertovat. Tulin lopputulokseen, että tälle kirjailijalle on annettava mahdollisuus ja lisäsin mielessäni hänen kirjojaan hyvinkin pitkäksi kertyneelle “lue nämä” -listalleni.

IMG_2179.JPG IMG_2177.JPG


Jussi Adler-Olsen


Jatkoin kirjojen myyntipisteillä pyörimistä jonkin aikaa ja kävin läpi tarkasti antikvariaatti-alueen. Antikvariaatti-alue oli melko lähellä samaa suurta lavaa, jolla Jenni Haukio oli ollut esiintymässä. Huomasin, että ihmisiä alkoi taas kerääntyä lavan ääreen ja päätin itsekin uteliaisuuttani mennä lähemmäs katsomaan. Lavalle ilmestyivät Lenita Airisto ja Baba Lybeck. Lybeck haastatteli Airistoa, joka puhui suomalaisuudesta.


IMG_2194.JPG IMG_2196.JPG


Baba Lybeck ja Lenita Airisto


Valehtelematta Airisto keräsi yleisöä melkein yhtä paljon kuin Jenni Haukio, joka oli mielestäni yllätys. Kuuntelin jonkin aikaa Airistoa, mutta päätin mennä muualle, jotta ehtisin nähdä muitakin esiintyjiä. Loppuajan ennen kuin Ronja palaisi takaisin, päätin vielä kierrellä ohimennen esiintymislavat ja kuluttaa loppuajan booky.fi:n kirjalaareilla, joissa kaikki kirjat maksoivat vain vaivaiset 2 euroa. Ehdin juuri sopivasti kiertää kaikki laarit läpi ja ostaa löytämäni kirjat. Olin aivan näännyksissä, sillä innostuksissani olin unohtanut käydä syömässä. Ronja halusi myös kiertää saman myyntialueen, joten päätin mennä seinän vierustalle istumaan ja odottamaan. Ronjan ostettua löytämänsä kirjan kiersimme vielä messualueella. Yhtäkkiä huomasimme erään myyntipisteen, jonka olimme täysin jättäneet tutkimatta. Päätimme käydä tutkimassa vielä sen ennen lähtöä.

Adlibriksen myyntipiste oli varmaankin yksi parhaista ikinä. Löysin sieltä kaipaamani kirjat, joiden ostoa olin harkinnut jo erään kustantamon myyntipisteellä. Onneksi en ostanut niitä sieltä, sillä siellä ne maksoivat enemmän. Lisäksi Adlibriksen myyntipisteen myyjä oli supermukava, joten eihän sitä voinut muuta kuin hymyillä leveintä hymyään ja lähteä onnellisin mielin valmistautumaan tulevaa junamatkaa varten.

Lopuksi voisin vielä sanoa, että kirjamessut olivat ehdottomasti hyvin positiivinen kokemus. Messuilla vallitsi mukava tunnelma ja messuilla voisi ehdottomasti viettää useammankin päivän aikaa, sillä ohjelmaa ja esiintyjiä on tarjolla runsaasti.

IMG_2150.JPG


Harry Potter faneja varten messuille hankittu bussi.


IMG_2200.JPG


Luke Harding


IMG_2209.JPG


Ella Kanninen


IMG_2216.JPG


Antti Tuuri


Kuvat & Kirjoitus

Tiia Sarvi


Vapaaehtoistyöpäivä 2.11.2017

lähettänyt Hannele Vehkaoja 3.11.2017 klo 4.08

Koulumme toisen vuosikurssin oppilaat osallistuivat vapaaehtoistyöpäivään torstaina 2.11.2017. Vapaaehtoistyöpäivän kohteita olivat esimerkiksi vanhainkodit, Tyttöjen Talo, Moninet ja päiväkodit. Kukin oppilas sai valita kohteensa itse.


Veljestuvassa keskustelimme erään 92-vuotiaan veteraanin kanssa hänen elämästään ja sodasta. Hän oli innokas keskustelemaan perheestään ja esitteli meille hänen käsitöitään. Hän jopa antoi meille luvan ottaa kuvia hänen käsitöistään ja julkaista ne tässä tekstissä.  Toinen veteraaneista oli yksinäinen sodan käynyt mummo, jolla ei ollut perhettä. Autoimme häntä aamutoimissa. Hän ilahtui käynnistämme ja pyysi meitä käymään uudelleen


. IMAG0909.jpg


IMAG0907.jpgIMAG0902.jpg


Kuvateksti: Kuvissa veteraanin käsitöitä ja itse käsityötaiteilija



Veljestetuvan kierroksen jälkeen kuuntelimme Orvokki Iso-Möttösen pitämän luennon vapaaehtoistyöstä maailmalla. Hän oli käynyt muun muassa Tansaniassa, Irakissa ja Vietnamissa vapaaehtoistyössä monien vuosien ajan. Kriisialueilla hän asui useita kuukausia. Orvokki toimi vapaaehtoistyössään Punaisen Ristin kautta. Hän auttoi erityisesti synnyttäviä naisia ja vastasyntyneitä lapsia kriisialueilla. Myös lääke- ja ruoka-avustus sekä rokotusten antaminen olivat tulleet tutuiksi kenttäsairaaloissa.



.Snapchat-872026078.jpg


Kuvateksti: Kuva luennosta


Tämän luennon jälkeen kävimme erilaisissa työpisteissä tutustumassa vielä lisää aamupäivän vapaaehtoistyöpaikkojen toimintaan. Ensiksi menimme Tyttöjen Talon pisteeseen, jossa yleisesti keskustelimme seksuaalisuuteen liittyvistä asioista ja jokaisen oikeuksista. Keskustelimme myös siitä, mitä kannattaa tehdä, jos joutuu raiskatuksi. Tämän jälkeen kävimme SPR:n nuorisoa koskevassa pisteessä, jossa pääsimme vastaamaan muun muassa tietovisakysymyksiin.



IMAG0912.jpg

Kuvateksi: SPR:n pisteessä


Päivän päätyttyä keskustelimme kavereiden kanssa yleisesti siitä, miten kaikilla sujui päivä ja oliko kaikilla mukavaa. Lähes kaikkien mielestä oli hauskaa päästä tutustumaan vapaaehtoistyöhön kavereiden kanssa ja moni toivoikin, että samanlaisia koulupäiviä olisi useammin.



IMG-20171102-WA0002.jpg


Kuvateksti: Moninetin pisteessä opiskelijat saivat mahdollisuuden kirjoittaa nimensä arabiankielisillä aakkosilla.  




-Shrabon Hasnat ja Elina Tikkanen



Ounasvaaran lukion ylioppilas - ja valmistujaisjuhla 3.6.2017

lähettänyt Hannele Vehkaoja 4.6.2017 klo 1.27

Ounasvaaran lukion ylioppilas - ja valmistujaisjuhla 3.6.2017

 

IMG_0181.jpg

 

 

IMG_0204.jpg

Ylioppilaan puhe, ylioppilas Joona Lampela

 

IMG_0213.jpg

 

IMG_0214.jpg

 

Katse kohti tulevaisuutta!

 

IMG_0178.jpg

 

Kiitos lukuvuodesta 2016-2017!

 

Hyvää ja rentouttavaa kesää kaikille Ounasvaaran lukiolaisille!


Kuvataiteen tuotoksia

lähettänyt Hannele Vehkaoja 28.5.2017 klo 11.57

Yksi tämän kevään KU1 kursseista teki kurssinsa kokoavana lopputyönä "Lintuparvi" -yhteisötaideteoksen. Kurssin teoriaosuuksissa tutkittiin muunmuassa väriä ja valoa. Lintujen rakenne perustuu massakeskipisteeseen ja ne ovat teoksen rautalankapuussa vain nokkansa varassa. Lintuparvi -teos on toteutettu Lapin yliopiston kuvataidekasvatuksen harjoittelija Jouni Kauramaan johdolla. Jouni on opetuksessaan kiinnostunut mm. fysikaalisten ilmiöiden yhdistämisestä taiteisiin. Luonnontieteet ja taide ovat siis lähellä toisiaan.



Terveisin

kuvataideopettaja Eeva Vanhanen

 

 

unnamed-1.jpg

 

unnamed-2.jpg

 

unnamed.jpg


Luovan kirjoittamisen kurssin kirjoituksia

lähettänyt Hannele Vehkaoja 22.5.2017 klo 6.29

Laidasta laitaan




Luovan kirjoittamisen kurssin kirjoituksia

Kevät 2017





Opiskelua.jpg



Tähän antologiaan valitut tekstit on kirjoitettu Ounasvaaran lukion luovan kirjoittamisen kurssilla keväällä  2017. Kurssilla oli 12 lukiolaista.  Viikko aloitettiin lyhyellä teoriaosuudella, jonka jälkeen kirjoitettiin paljon erilaisia tekstejä. Tekstit julkaistaan nimimerkillä tai nimellä.  


Alaruikka, Ronja

Hietaniemi, Emma

Hoikkaniemi, Emilia

Korteniemi, Elviira

Kotavuopio, Janina

Kuusisto, Suvi

Nieminen, Joni

Olli, Suvi

Sarvi, Tiia

Tervamäki, Saga

Vähäkari, Emilia

Väisänen Ulriika


Opettaja Sirkka Veikkolainen










Sisällysluettelo


1. Nimi kertoo                               

     2. Listauksia

    3. Runoja

    4. Kuva kertoo

5. Zoomataan

6. Löydetty laukku

7. Toisen tekstin ensimmäisestä virkkeestä liikkeelle

8. Henkilöhahmoja

9. Aloituksia

10. Mielikuvittelua

11. Aistien kertomaa

12. Novelleja













1.Nimi kertoo


Rauna Jalorakki


Rauna Jalorakki avasi tietokoneensa. Salanimellä toimiva kirjailija valmistautui henkisesti aloittamaan uuden luvun sekä kirjassaan että oikeassa elämässään. Ensin hieman niskan pyörittelyä, hartioiden painelua ja lopuksi pöydän irtaimiston järjestelemistä koon mukaan suoriin riveihin. Pikkutarkkuus vaivasi Raunaa aina stressaavien tilanteiden ääressä, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus.

Rauna sulki silmänsä, huokaisi syvään, eikä kyennyt työntämään mielestään edellisiltaista kauheutta. Hänen selkärankaansa pitkin kulki kylmät väreet, ja häntä puistatti. Hänen mieleensä vyöryi näkymä eilisillasta, kun hän oli hitaasti mutta varmasti aukaissut jääkaappinsa oven, niin kuin jokaisena iltana siihenkin mennessä, ja tarttunut pieneen persimoniin hedelmälaatikon takanurkassa.

Hän muisti, kuinka oli puristanut peukalon kyntensä hedelmään, ja sen mädäntynyt sisus oli roiskahtanut hänen päällensä. Vannoutuneena vegaanina hän oli syvästi shokeerautunut murhatessaan pienen persimonparan, eikä hän kolmenkaan kamomillateekupillisen jälkeen ollut kyennyt rauhoittamaan itseään. Tuo julma teko vaivasi häntä, eikä hän voinut muuta kuin purkaa tapahtuman jälkeinen stressi uuteen lukuun kirjassaan.

Vannoutuneen vegaanisuuden lisäksi Rauna oli täyspäinen eläinaktivisti, feministi, astrologi sekä perfektionisti. Valesukunimenkin hän oli valinnut juuri erityisominaisuuksiensa mukaan.

Rauna räpytteli hetken käsiään samalla tavalla kuin oli lapsena tehnyt aina suuttuessaan. Nykypäivänä se oli hänelle osa todellisuuteen palautumista. Räpyttely auttoi häntä keskittymään olennaiseen. Oli aika aloittaa uusi luku hänen tulevassa kirjassaan Kuinka pelastan maailman Raunan tapaan.

                              Ronja





Vikra Uislänni


Vikra Uislänni avaa silmänsä ja katsoo kohti kotansa kankaista kattoa. Hän nousee ylös hiljaa jähmeitä niveliään valittaen ja tallustelee ovelle. Metsä on hiljaa, kun Vikra kulkee puiden ohi kohti pientä virtaa. Siellä hän kaivaa puuhun tekemästään kätköstä jäniksen luita sisältävän nahkapussin. Hän heittää ne laakealle kivelle puron penkalla ja kumartuu katsomaan tulevaisuutta.

  “Vielä he minua uskovat,” hän mutisee takkuisen hiuspehkonsa alta ja käkättää mielipuolisesti. “Vielä he rukoilevat anteeksiantoa vanhan Vikra-muorin haudalla!”

  Vikra kerää luunsa ja pudottaa ne takaisin pussiin. Hän palaa kodalleen ja sytyttää tuluksilla liekit padan alle. Hän heittää luut pataan ja nilkuttaa sitten ulos kantaakseen yön ajan ulkona olleen vesiastian sisällöt luiden sekaan.

 “Kuunvalossa hautunut lähdevesi, jäniksen luut…” hän mutisee ja aloittaa hurjan tanssinsa padan ympärillä. Vesi alkaa höyrytä ja pian koko kota on sankan sumun peitossa. Ympäröivä metsä on hiiren hiljaa. Se on jo oppinut jättämään noita-akan rauhaan.

  Rituaalin suoritettuaan Vikra tuntee vanhuuden taas kolottavan luissaan. Sumun hälvettyä hän tuntee aina nuoruuden huuman katoavan. Mielessään hän on kuitenkin virkeä. Hän tietää olevansa oikeassa. Hän ja yksin hän tietää tulevaisuuden. Muut eivät tiedä mistä puhuvat.

                             Ulriika











2. Listauksia


Rakkaita

elokuvat, Converset,  k irjat, tietyt vaatteet, korut...


Pähkähulluja

koulujen yleensä rumat verhot ja samanlaiset seinäkellot, bootcut-farkut...


Kadonneita

Nalle Puhin Ihaa ja Nasu sormipehmolelut ( 4v prismassa, oli kauhea kokemus), lukuisia avaimenperiä, korvakoruja,  virkkuukoukkuja, huulikiiltoja, valokuvia, Faber-Castell akvarellikyniä...


Inhottavia

homeiset ja mädät hedelmät, irtohiukset,, rasvaiset hiukset, tiskialtaan pohjalla lilluvat ruoan muruset, maksakastike...


Lapsuusmuistoja

Oboy- kaakao, ruisleipä, Oltermanni- juusto, Kinetic sand ja “taikahiekka”, Kalvovärit, Kari Grandi kaikkien janoisten sankari, Barbiet, Hubbabubba-purukumikelat, triojäätelö, Chiquita-liukuri, Pikkukakkosen varokaa heikkoja jäitä- varoitus, Winx-club, Barbie-elokuvat, Nesquik- suklaamurot, vanhat lastenohjelmat esim. Fievel hiiri ja Phileas Fogg, Muumit, Playstation 1, Crash Bandicoot, Spyro,Sly Cooper…

Nimimerkki  muropakettilaskin








3. Runoja


Gold

Ikävä

Surumielinen, haikea

Pelottaa, itkettää, satuttaa

Ikävä on kylmä ja kova, kuin ice

Felicity, fantasia, fiasko

Läsnäolo

 Saga

Widow


Puuteri

Pehmeä, peittävä

Piilottaa, hämää, huijaa

Puuteri silottaa kuin snow

Mirror, musta, makea

Kiviä


        Ronja






4. Kuvan tarina


Tiedosto_000.jpeg

Tuijotan kuvaajaani syvälle silmiin. Niistä heijastuvat vain omat kasvoni ja saippuavaahdon peittämä kehoni. Ritelikkö painaa jalkapohjiani, mutta en hievahdakaan. Olen patsasta. Tähän minut on taottu jokaista piirrettä ja vaaleana kuin antiikin marmoipatsaat. Eivät patsaat liiku. Nehän ovat marmoria ja niin olen minäkin. Selkääni pakottaa kumara asento. Katto on liian matala. Olisi pitänyt valita penkki jalustakseni, eikä korkea ritelikkö. Toisaalta jokainen hieno patsas ansaitsee korkean jalustan salin keskeltä, enkä minä ole poikkeus. Kuvaaja nauraa ja räpsii minusta kuvia joka puolelta. Hän puhuu, mutta en ymmärrä sanaakaan. Mitä kieltä hän puhuu? Saksaa, englantia vaiko italiaa? Jatkan eteenpäin tujjottamista hänen kiertäessä taakseni. Salamavalon kajo välähtää takaseinässä ja kameran räpsähdys kaikuu huoneessa luoden hetken hiljaisuuden naurun ja puheen sekavaan huoneeseen. Hän kävelee taas etupuolelleni ja ottaa vakavan ilmeen. “Tule alas sieltä, leikki on nyt ohi”, mies sanoo vahvalla aksentilla hieman sekavasti.   

   Ääni on tuttu, mutta kasvot ovat yhä vieraat. Tuntuu kuin hänen kasvonsa väreilisivät äänen yrittäessä muokata hänelle eri henkilön kasvoja. Koko huone alkaa väreillä. “Minun pitää hakea hoitajat jos et nyt lopeta”, mies jatkaa. “Hoitajat?” mietin päässäni. Mies nyökkää. “Lukeeko hän ajatuksiani?” mietin kauhuissani. Kuka hän on, ja mitä hän haluaa. Olen patsas. Ei minulla ole ajatuksia. Olen marmoria. En minä tästä voisi pois lähteä, vaikka haluaisin. Painan tuhansia kiloja eivätkä niveleni liiku. “Viimeinen mahdollisuus. Tule alas ja pue vaatteet”, mies sanoo tuhrautuneen kuuloisena. En hievahdakaan. Mies mulkaisee minua ja poistuu. Hiljaisuus peittää huoneen ja rauha valtaa mieleni. Ajantajuni katoaa ihaillessani ympärilläni olevaa väreilyä. Se on kuin televisio, joka ei löydä kanavaa. Mustan ja valkoisen kilpaleikki. Kuin tuhannet muurahaiset kipittämässä lumessa.

     Tunnen käsien tarttuvan hauiksieni ympäriltä vetäen minua alas. En näe ketään muurahaisten seasta. Yritän olla hievahtamatta ja taistelen kaikin voimin pysyäkseni paikalani. Jostain kaukaa kuuluu huutoa. Väreily alkaa rikkoutua. Muurahaiset muodostavat kehoja. Kehot muodostavat ihmisiä, jotka ovat pukeutuneet valkoiseen. Jokin terävä pistää minua reiteen. Käden otteet höllenevät ja saan seistä taas rauhassa. Olenhan patsas. Ei minua kuulu siirtää. Maailma alkaa sumenemaan. Muurahaiset katoavat. Minne ne menevät? Nimimerkki kirjotusvirhe



Tiedosto_000.jpeg

Vapauden pelko

     Rauhallisena ja kauniina aamupäivänä vanhan kartanon pieni tyttö on päässyt pitkästä aikaa puutarhaan leikkimään. Aurinko on juuri nousemassa ja valonkajo pilkottaa jo korkean kartanon kattoharjanteiden välistä. Seudun ainoa oikea vanhanajan kartano on jo vuosikaudet ollut juuttuneena vanhaan ja arvokkaaseen, ympäristön muuttuessa yhä modernimmaksi. Vaikka hevoskärryt ovat vaihtuneet automobiileihin ja kynttilät hehkulamppuihin, eivät kartanon väen vaatetus ja ylväs asento ole muuttuneet tai kadottaneet vanhaa hohtoaan. Kartanon takana aukeaa kaunis puutarha, joka on vielä säilynyt uuden ajan kosketukselta kartanon suojatessa sitä kadun puoleiselta maailmalta. Puutarhasta ei kuitenkaan kuulu onnellista lapsen leikin ääntä eikä riemun kiljahduksia, vain linnun viserrys ja tuulen humina kantautuvat kartanon ikkunoista katsovien korviin.

      Pieni tyttö on ollut niin kauan sisälle suljettuna sairautensa vuoksi, ettei enää muista, kuinka vapauttavaa on leikkiä ulkona auringonpaisteessa ilman huoneen tai sairasvuoteen asettamia rajoja. Hengityssuojain tytön kasvoilla ahdistaa häntä ja saa hänet vain tuijottamaan eteensä nalleen tukeutuen. Tytön silmissä on levoton, hieman pelokas ilme, kun hän katsoo suoraan edessään aukeavaa suurta puutarhaa, jonka tunnistaa huoneensa seiniä ympäröivistä vanhoista kuvista, kuin mikään ei olisi muuttunut vuosiin. Nallenkin tarjoama turva on häilyvää, kun tytön ote nallesta alkaa lipsua tuulen heiluttaessa nallea tytön,  sairauden heikentämistä, käsistä.

  Nimimerkki  Haaveilija









5. Zoomataan


Auringon säteet kuultavat läpi ruudullisesta, vaaleanvihreä-keltaisesta kankaasta. Kapea, mutta pitkulainen verho peittää tilan tuuletusikkunaa. Valo pääsee sisään vain yhdestä ikkunasta, koska muut ikkunat on peitetty sälekaihtimin. Ikkunalauta huutaa tyhjyyttään. Tilan yksi seinä on kokonaan ikkunoiden peitossa. Muita seiniä kehystävät erilaiset huonekalut, kuten liitutaulu, kaapit ja kirjahyllyt. Vapaaksi jäävä seinä on kokonaan valkoista ja yksityiskohdatonta. Tilan värimaailma on samanlainen kuin rakennukset muissakin tiloissa: violetin punertava kuviollinen lattia, keltainen ovi, siniset tuolinpäälliset ja valkoiset seinät.

Luokkahuone on avara. Tilassa on valkoinen katto ja levoton violetinsävyinen lattia. Huonekaluja pöydistä kirjahyllyihin löytyy useita. Valkoinen opettajanpöytä katkaisee tilan osittain. Sen ääressä on rullatuoli ja takana kaappi. Kaappi on pehmeän luonnonvalkoinen ja sitä koristaa kapea metallikahva. Kaappi jakautuu kahteen osaan. Yläosassa tikittää valkoinen pyöreä kello, jonka mustat viisarit näyttävät aikaa minuutintarkasti.                                             

                            Emilia











6. Löydetty laukku


Laukku on suuri musta nahkalaukku, jossa on kultaisia yksityiskohtia kahvoissa, vetoketjussa ja sisätaskujen kuvioinneissa. Laukun etumuksessa kiiltelee kultainen ympyrä, jonka keskellä ovat M- ja K-kirjaimet. Laukusta löytyy monia kalliita meikkituotteita ja merkkiaurinkolasit, joiden timanttiset yksityiskohdat säikehtivät auringon paisteessa. Laukun pohjalta löytyy litteä mutta pitkulainen nahkalompakko, jonka avatessa näkee kuvan nuoresta mallista kävelemässä muotinäytöksen lavalla. Nainen on muutaman vuoden nuorempi kuin nyt. Laukun sisätaskusta löytyy kasa pinnejä ja valkoinen puolityhjä lääkerasia, jonka etiketti on revitty pois. Laukusta on tippunut rantahiekkaan kalenteri, jonka välistä on repeytynyt sivu edeltävän päivän kohdalta. Kalenteri on täynnä merkintöjä syödyistä ruuista ja niiden kalorimääristä. Jokainen sokerinen ja rasvainen ruoka on alleviivattu punaisella tussilla, mutta mitä lähemmäs kyseistä viikkoa tullaan, sitä useammin punaiset alleviivaukset vähenevät ja lopulta loppuvat kokonaan. Samaan aikaan listat ruuista lyhenevät ja tyhjää tilaa täyttää vihreällä tussilla kirjoitetut lenkkeilyt ja salilla vietetyt tunnit sekä poltetut kalorit. Juuri ennen vesirajaa löytyy kalenterista repeytynyt sivu rytättynä pieneen myttyyn. Päivän kohdalle on kirjoitettu  NEW YORK FASHION WEEK CASTINGS!!!.

Edellisenä päivänä nainen oli mennyt itsevarmuutta puhkuen arvostetun muotitapahtuman buukkaustilaisuuten. Hän oli kävellyt suunnittelijoiden huoneista toisiin selkä aina vähän enemmän painuneena kasaan. Ja päivän loputtua hän oli kuullut jokaiselta suunnittelijalta kieltävän vastauksen. Hän oli jo korkeaan toimistorakennukseen astuttuaan tiennyt muiden mallien paheksuvista ilmeistä ja ulkonäöstä, ettei enää kuulunut tähän maailmaan. He nojasivat seinään kääntäen selkänsä naiselle hänen kulkiessaan heidän ohitseen. Hän kuuli takaansa mallien naurun ja puheet siitä, kuinka jotkut eivät tajua lopettaa ajoissa. Ennen astumistaan ensimmäiseen toimistoon hän otti vesiautomaatista kylmää vettä pieneen muoviseen valkoiseen mukiin ja kaivoi laukustaan lääkerasian. Hän huuhtoi kylmällä vedellä pillerit alas ja heitti muovimukin pois. Hän koetti sulkea mielestään muiden mallien sanat ja nuoret kasvot, joiden tuomitsevat ilmeet olivat tallentuneet hänen muistiinsa. Mutta haastatteluja painoivat hänen poissaolevuutensa, ja hän ajautui vähän väliä omiin maailmoihinsa, miettien merta ja sitä rauhallisuuden tunnetta, jota se hänelle kuvasti.

Hän ajoi sillalla ja kiinnitti huomionsa kauniin siniseen mereen ja huomasi, kuinka nautti meren rauhallisesta lainehdinnasta ja pysäytti auton meren rantaan. Nainen jäi hetkeksi autoonsa katselemaan sivuikkunasta vanhanaikaisen korttelin tapahtumia. Hän huomasi parvekkeiden kukkaistutukset ja hieman sateesta ruostuneet pienet pöytäryhmät. Nainen nousi autosta ja ohitti pienen valkoiseksi maalatun metallikyltin, johon kadun nimi oli kirjoitettu mustin kirjaimin. Hän käveli rannalle ja istahti hiekalle hetkeksi ihailemaan meren rauhaa ja kauneutta. Hänen hengityksensä hidastui ja hänen hartiansa rentoutuivat.  Hänen mielensä tyhjeni, ja hän sai ajatuksensa kulkemaan pitkästä aikaa sulavasti. Hänen silmänsä kiinnittyivät kuitenkin vastarannassa siintävään korkeaan toimistorakennukseen. Hänestä tuntui kuin se tulisi koko ajan lähemmäs ja hän muisti, kuinka aamulla rakennuksen edessä seisoessaan oli tuntunut, että se kaatuisi hänen päälleen. Hän kaivoi laukustaan kalenterinsa ja katsoi haikeana hukkaan menneitä tunteja. Pian muisto päivän nöyryytyksestä kuitenkin palasi hänen mieleensä ja hän päätti jättää kaiken taakseen lopullisesti ja lähti kävelemään aaltoja kohti. Aallot kasvoivat koko ajan suuremmiksi ja hänestä tuntui, että ne tulivat hänen luokseen kutsuen häntä. Naisen ilme oli rauhallinen ja huoleton, hänen silmänsä eivät katsoneet lähelle mutta eivät myöskään kauas, ne vain katsoivat eteenpäin näkemättä mitään. Juuri ennen hiekan vaihtumista vedeksi hän tiputti paperi mytyn maahan jättäen kaiken menneen taakseen.

    Nimimerkki Haaveilija



Rikoskonstaapeli Murrow astuu autostaan ulos. Hän jää seisoskelemaan auton viereen aluetta katseellaan mittaillen. Suolainen meri-ilma kutittelee hänen sieraimiaan ja navakka tuuli vetelee hiuksia ja takin liepeitä. Kivikkoinen ranta aukeaa rikosetsivän silmien eteen harmaana ja ankeana. Kauempana ulapalla näkyy hiekkasärkkiä ja aivan horisontissa erottuu pienen saaren ääriviivat.

  Murahtaen Murrow raapii sänkistä leukaansa ja kaivaa sitten tupakka-askin taskustaan. Hän painaa sätkän huulilleen ja sytyttää sen tottuneesti mustalla sytkärillä. Hän puhaltelee hetken savua ilmaan ja lähtee sitten seuraamaan rannalta kuuluvia ääniä.

  Hiekka ja pikkukivet narskuvat kenkien alla kun etsivä pujottelee isojen kivenlohkareiden lomassa kohti rantaviivaa. Siellä joukko suojapukuihin sonnustautuneita miehiä ja naisia pyörii ympäriinsä poliisien katsellessa vierestä keltaisten nauhojen takaa.

  Murrow irvistää ja raapii tumman hiuspehkon peittämää päälakeaan. Näky, joka rikospaikkatutkijoiden lomasta aukenee, ei ole kaunis. Murrow pysähtyy poliisinauhojen ulkopuolelle tarkkailemaan tilannetta.

  Nuori nainen makaa rannalla jalat puoliksi aallokkoa hipoen. Hänellä on tummat, pitkät hiukset, jotka märkinä muistuttavat niihin kietoutuneita merileviä. Naisella on yllään tavalliset farkut, maiharit ja pitkä takki. Kaulassa roikkuu kirjava huivi, jonka oranssi, keltainen ja vihreä näyttävät irvokkailta naisen elottoman harmaata ihoa vasten. Lasittuneet, haalean siniset silmät tuijottavat ilmeettöminä silmäkuopista.

  Nainen on kaunis, Murrow tajuaa, mutta ravistaa sitten inhoten päätään. Kukaan ei ole kaunis kuolleena. Kuoleman rumuus tahraa kauneimmankin ihmisen. Kuoleman läpi pystyy kuitenkin näkemään, miten korkeat poskipäät naisella on, miten siro kaula ja hienostunut nenä.

  Murrow sulkee silmänsä ja pakottaa naisen kuvan pois silmäluomiltaan. Nainen ei ole henkilö, hän on rikostutkinnan kohde ja häntä täytyy ajatella sellaisena. Vain yksi osa tutkintaa. Murrow hokee sitä mielessään kerran toisensa perään kunnes on taas ajatustensa herra ja pystyy pitämään päänsä kylmänä. Hän sujahtaa tunteettoman rikostutkijan rooliinsa ja kumartuen astuu suojanauhojen alta.

  Vaalea suojapukuun pukeutunut nainen kääntyy häntä kohti. “Hei Murrow. Hauska nähdä sinuakin”, Helen sanoo, mutta hänen silmänsä näyttävät tavallistakin väsyneemmiltä.

  Murrow tyytyy murahtamaan vastaukseksi. “Mikä on tilanne?” Helen kääntyy taas katsomaan naista ja hänen ympärillään hyörivää tiimiä.

  “Nainen, noin 20-25 -vuotias, hukkunut, ei ulkoisia vammoja.” Murrow nyökkäilee Helenin sanojen mukana silmät mietteliäästi sirrissä. Hän tutkiskelee näkymää kuin palapeliä katsoen, Hän yrittää nähdä yhteen kuuluvia asioita ja mahdollisesti puuttuvia osia.

  “Ei siis kamppailun merkkejä? Minkäänlaisia?” Murrow lähtee kiertämään maassa makaavaa naista.

  “Ei minkäänlaisia”, Helen vastaa.

  “Kuinka kauan kuolleena?” Nainen näyttää tuoreelta, ei hajoamisen merkkejä.

  “Ei kauan. Korkeintaan muutamia tunteja.” Helen avaa suunsa sanoakseen jotain muuta, mutta huuto keskeyttää hänet.

  “Tulkaa tänne! Löysin jotain!” Murrow ja Helen kääntyvät huudon suuntaan ja näkevät nuoren miespuolisen rikospaikkatutkijan heiluttavan kättään veden rajassa muutama kymmentä metriä kuolleesta naisesta oikealle. Murrow hölkkää rantakivikon halki ja seisoo hetken kuluttua miehen vieressä. Murrow muistelee miehen nimen olevan Jones.

  Maassa Jonesin jalkojen juuressa on kirkkaan punainen käsilaukku. Murrow heittää tupakkansa pois ja kaivaa suojakäsineet taskustaan. Hän kyyristyy varovasti laukun luo ja nostaa sen maasta. Laukku vaikuttaa täysin ehjältä, joskin läpimärältä. Murrow avaa laukun vetoketjun hitaasti. Sisältä paljastuu joukko tuiki tavallisia esineitä. Meikkipussi, avainnippu, lompakko, puhelin ja määrittelemätön kasa kuitteja, karkkipapereita ja muuta roskaa.

  Murrow valitsee laukusta puhelimen ja painaa virtanappia. Hän hätkähtää kun näyttö herää eloon. Hänen katseensa kiinnittyy puhelimen merkkiin. Nokia. Se selittääkin, hän tuumii. Puhelimessa ei ole suojalukitusta. Värittömän näytön taustakuvana on pikselöitynyt joukko sydämiä. Hän avaa summanmutikassa viestivalikon ja näyttö täyttyy hätääntyneen kuuloisista viesteistä. Niistä suurin osa alkaa sanoin Liz, missä olet? Etsivä selaa lähetyslistaa. Lähes kaikki viestit ovat äidiltä tai isältä, mutta mukaan mahtuu myös viestejä joiltakuilta Lauralta ja Johnilta sekä muutamalta muulta ihmiseltä. Nainen on siis ollut kauemmin hukassa, Murrow päättelee.

  Paha aavistus heräilee etsivän mielen perukoilla. Hän siirtyy tutkimaan puhelulistaa. Puheluista alkaa nopeasti muodostua selvä kuvio. Äidiltä, isältä ja oletetuilta ystäviltä on rutkasti vastaamattomia puheluita, mutta itsepintaisesti niiden seasta pomppaa esiin numero, joka on nimetty yksinkertaisesti Huumeklinikaksi.

  “Naisellamme taitaa olla enemmän menneisyyttä kuin päältä päin voisi kuvitella”, Murrow sanoo ja heittää puhelimen Jonesille.

  Murrow tarttuu nyt puolestaan naisen lompakkoon ja ryhtyy selaamaan sisältöä henkilötodistusta etsien. Muovinen ajokortti löytää tiensä etsivän käteen ja Murrow kääntää korttia tyytyväisenä.

  “Elisabeth Nettles, 23 vuotta…” hän mutisee hiljaa. Lompakosta löytyy myös käyttämättömän oloinen kuntosalin jäsenkortti, pankkikortti ja tukku kastunutta käteistä. Maurrow koluaa lomakon jokaisen taskun ja viimein hänen sormenpäänsä osuvat jäykän kortin kulmaan. Murrow vetää kortin irti ja kääntelee sitä käsissään. Käyntikortti.

  “Vittu”, etsivä kiroaa ja sysää kortin hämmentyneen näköisen Jonesin käsiin. Mies kääntää kortin ympäri ja hänen silmänsä pyöristyvät hänen lukiessaan.

  “Galwayn itsemurha poliklinikka. Osoite Limerock Street 29. Puhelin numero 358 40 658…” miehen ääni hiljenee kunnes katoaa kokonaan. Hän nostaa katseensa Murrow’hin. “Vittu.”


  Paria tuntia myöhemmin vanhempi rikoskonstaapeli Murrow astuu pari porrasta päästäkseen vaalean omakotitalon etuovelle. Hän vetää henkeä ja painaa sitten ovikelloa. Sisältä kantautuu koiran haukuntaa ja pian kiireiset askeleet. Ovi paiskautuu auki ja räjähtäneen näköinen vanhempi nainen ilmestyy ovensuuhun. Heti Murrow’n nähdessään hän painaa käden suulleen ja voihkaisee.

  Murrow rykäisee ja kaivaa virkamerkin taskustaan. “Rouva Nettles. Olen pahoillani, mutta minun täytyy kertoa teille…”

                                        Ulriika







7. Toisen tekstin ensimmäisestä virkkeestä liikkeelle


Herramme


HERRA istuu kivellä ja näkee koko maailman. (Kari Hotakainen Jumalan sana)


Hän näyttää siltä, kuin olisi istunut siinä aina ja nähnyt silmänsä täyteen. Silmät kiiltävät, mutta emme voi nähdä, onko kiilto liikutusta vai syksyisen tuulen tuomaa kosteutta. Valkoiseen pukeutunut, kullanruskeat hiukset omaava mies kävelee Herran taakse ja nostaa kätensä tämän olalle varovasti. “En luonut maailmaa taikka ihmistä tuollaiseksi. Milloin arvostus ja kunnioitus elämän pyhyyttä kohtaan katosi ihmiseltä?” Herra sanoo ääni väreillen sen kadotessa tuulen mukana.

      Takana oleva mies kävelee Herran eteen ja polvistuu, pitäen katseensa nöyrästi maassa, Herran jaloissa. “Herra, ihminen on syntymästään lähtien ollut tällainen, mutta sinä et vain ole tätä nähnyt rakkautesi lomasta. Olet ollut niin itseäsi täynnä viimeiset vuosisadat, ylistäen ja kerskaillen taivaankannella näitä  luomuksiasi -  ihmistä ja maapalloa -, jotka loit täyteen mitä uskomattominta elämää. Herra, sinä loit jotain, mitä kukaan muu ei halunnut luoda. Loit ruton, joka leviää ja tarttuu, mitä puhtaimpaankin sieluun. Ihminen kyllä kumartaa sinua, polvet verillä taikka sitten sotimalla siitä, kuka kumartaa eniten ja syvimpään, mutta Herra, ihminen ei kumarra sinua tekojesi vuoksi vaan itseään ylistävistä syistä. Ihminen kumartaa itseään, lausuen sinun nimeäsi  samalla tavoin kuin pieni lapsi toistaa juuri kuulemaansa kirosanaa.”

                                                Nimimerkki kirjotusvirhe











8.  Henkilöhahmoja


Hän herää aamulla edelleen väsyneenä. Keho tuntuu painavalta ja pää täysin tyhjältä. Pelkkä herätyskellon sammuttaminen tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Hän pukee vaatteet päällensä ja löntystelee keittiöön. Aamupala ei maistu, kahvi on liian kitkerää. Työpäivä etenee matelemalla. Hän odottaa vain kotiinpääsyä. Sää on sopivan harmaa. Kotiin tultuaan hän laittaa verhot kiinni ja vaihtaa mukavammat vaatteet päällensä. Ilta kuluu nopeasti rakkaan kanssa jutellen. Hän on ainoa, joka ymmärtää. Hän menee kuumaan suihkuun ja vain seisoo suihkussa. Hän kääriytyy peiton lämpimään syleilyyn ja nukahtaa heti. Yöllä hän herää ja miettii, voisiko vain nukkua seuraavat päivät.

 Nimimerkki  Enahme Etimimai


Hän hymyilee vastaantulijoille. Askel on kevyt eikä vähäinen vesisade haittaa. Hän lähettää viestejä ja hassuja kuvia ystävilleen. Pienet vastoinkäymiset eivät masenna häntä, vaan saavat hänet tekemään työnsä entistä suuremmalla tarmolla. Päivät kuluvat kuin hujauksessa. Hän varaa tulevia ulkomaan reissuja ja miettii, kuinka kiitollinen hän on omasta elämästään. Hän kuuntelee Robinia ja samaistuu täysin.  


  Nimimerkki Enahme Etimimai


Hänen hiuksensa ovat tummat ja vangitsevat katseen ensinäkemällä. Kulmikas leuka ja ruskeat silmät sekä pitkät ripset saavat kenet tahansa rakastumaan häneen, kun niitä katsoo tarkkaan. Hän on sydäntensärkijä  ja hyvä ystävä. Hänen äänensä on kantava ja matala, joskin naisellinen ja mieleenpainuva. Hän on 20-vuotias nuori mies, joka rakastaa autoja ja koiria. Hänellä on kaksivuotias paimenkoira, jonka kanssa hän jakaa kerrostaloasunnon.


Asunnossa on sinivalkoiset seinät, joiden läpi kuulee, jos naapuri avaa vesihanan. Hänellä on pieni kahvinkeitin, ja vieraat hän laittaa keittämään kahvinsa itse. Jos vieraat kommentoivat pyyntöä, tokaisee hän jotain fiksua ja hymyilee tuikkivine ja ilkikurisine silmieneen ja hymykuoppineen.


Hänen isänsä ajaa rekkaa työkseen. Äiti on töissä kiinalaisessa ravintolassa. Hän kouluttautui nuorisotyönohjaajaksi. Hän oli pidetty koulussa, mutta hän ei halunnut tutustua luokkalaisiinsa vaan löysi kavereita muilta koulutusaloilta. Viikonloppuisin hän tekee keikkatöitä isänsä rekkafirmassa. Hänen paras ystävänsä on lukiossa ja on hänen vanha ihastuksensa. Heidän välilleen hän haluaisi edelleen molemminpuolista kipinää. Hän kokee tehneensä suuren virheen päästäessään hänestä irti silloin, kun hän sai tietää, että tyttö oli ihastunut häneen. Hän pelkää menettävänsä tytön ja hukkaavansa itsensä ikävään.


Pimeä ja sosiaaliset tilanteet inhottavat häntä. Kovasta ulkokuorestaan huolimatta hän on herkkä ja rakastuu helposti mutta ei osaa käsitellä  voimakkaita tunteita. Hän suuttuu, jos hänen lempibändiänsä tai parasta ystäväänsä loukataan. Hän voisi lyödä jokaista, joka satuttaa tyttöä. Sade ja liian sosiaaliset ihmiset saavat hänen hermonsa kireälle. Oma aika ja lintujen äänet tekevät hänet onnelliseksi. Kun hänen paras ystävänsä käy kylässä ja keittää kahvia itselleen, hänen liikkeensä ja hiustensa lainehdinta sulattavat hänen sydämensä. Myös koira on hänelle tärkeä elämänkumppani. Hän rakastaa ulkoilua sen kanssa.


Hän unelmoi isosta omakotitalosta jossa koira pääse liikkumaan sisällä ja ulkona vapaasti. Hän on realisti, joka ei usko yliluonnolliseen. Hän tietää paljon pientä sekalaista nippelitietoa ja rakastaa niiden jakamista niiden ihmisten kanssa, joista hän pitää. Hän on tahattomasti hyvä satuttamaan ihmisiä  eikä koskaan tekisi niin tarkoituksella. Jos hän menettää ystävän, hän yrittää jonkin ajan päästä tutustua tähän uudestaan. Hänen heikkoutensa on syvään piilotettu. Hän ei halua kenenkään tietävän,  miksi hän ei pysty käsittelemään tunteitaan. Hän rakastaa stand up -komediaa ja on katsonut Bo Burnhamin what. -nimisen shown lukemattomia kertoja. Hän lukee paljon netissä, ja sen ansiosta hänellä on laaja yleistietämys ja käsitys maailmasta. Hän on luotettava kaikille niille, joita hän arvostaa. Hän käyttää hyväuskoisia häikäilemättömästi hyväkseen ja kieltää seuraukset luonnostaan. Hän rakastaa elämää ja spontaaniutta rajallisissa määrin.

                Nimimerkki  E






Hän istuu tuolilla jalat ristissä, maata tuijottaen. Hänellä on kimalteleva mekko. Kädet ovat puuskassa, ja vaaleat hiukset putoavat peittämään väsyneitä kasvoja. Lautasella oleva lasagne on jo jäähtynyt. Ympäröivät ihmiset, melu ja ruoan tuoksu eivät saa häntä piristymään. Synkin mielin hän ryhdistäytyy ja tökkää lasagnea haarukalla. Syöminen ei houkuta.


Vuorojen välillä, hampurilaistaan odottaen, pirteä bussikuski katsoo kelloa. Vartin päästä matka jatkuu. Hän tuhahtaa ajatukselle. Hampurilaisen käteen saatuaan hän istahtaa yksin nurkkapöytään. Työ vei ajan ystäviltä ja perheeltä. Kotona odottaa kylmä lattia ja huonekalut. Tuikkivat silmät peittävät hänen murheellisuutensa silmälasien takaa.


Tarjoilija istuu kilpailevan ravintolan loosissa. Hänen tehtävänsä on seurata kyseisen ravintolan henkilökuntaa ja omaksua hyvät piirteet. Hän odottaa tilaamaansa soijapapupihviä. Ei hän edes pidä soijasta. Uudenlainen työtehtävä pitää mielen virkeänä. Farkut kiristävät ja kutittavat. Hän haluaisi jo pois, vaikka nauttii vaihtuneesta työympäristöstä. Ravintolan tarjoilija hymyili hänelle kirkkain silmin tuodessaan ruoan. Nyt hän tietää yhden asian, joka olisi omaksuttava.


     Nimimerkki E

Pilke silmäkulmasta oli kadonnut, silmien alla oli vain tummat varjot. Hymyä ei näkynyt usein ja aina jos näkyi, se oli vain väkisin väännetty pieni suupielienkohotus. Hänen luunsa olivat alkaneet näkyä selvästi läpi, ja hän näytti juuri siltä, ettei olisi syönyt viikkoihin muruakaan. Veriset jäljet ranteissa vilahtivat välillä löysien hihojen alta. Ennen huolitellun näköisen tytön hiukset roikkuivat harjaamattomina kasvoilla ja vaatteet olivat tummat ja kuluneet. Ryhti oli kadonnut ja kävely näytti enemmän laahustamiselta. Hänen olemuksensa oli muuttunut iloisesti, ulospäinsuuntautuneesta synkäksi ja hiljaiseksi. Sen aisti jo ulospäin, että hänen elämänsä oli vuosien aikana muuttunut elämisestä selviytymiseksi. Mielessään tyttö vain toivoi pääsevänsä pois, voivansa kadota olemattomiin. Hän oli surullinen näky.                          Saga


9. Aloituksia   


Nainen katsoo peiliin. Peilistä katsoo lähes vieras ihminen. Tällaiseksiko minä olen muuttunut? Silmien ympärillä ihon läpi kuultavat mustat kehät. Riutuneet kädet roikkuvat velttoina sivuilla. Nainen laskee päivän aikana syödyt suupalat, puolikas omena, kuppi vihreää teetä ja kourallinen erilaisia ravintolisiä. Naisen mielensisäinen kaksintaistelu on ollut käynnissä kohta viisi kuukautta. Taistelua siitä, syödäkö vai eikö syödä. Hän kävelee portaat alas keittiöön uupuneena ja miettii, milloin voisi haukata seuraavan suupalan. Hän kävelee keittiön läpi olohuoneeseen ja romahtaa suoraan keskelle olohuoneen mattoa. Nainen makaa matolla tovin miettien tilannettaan. Miksi minä teen itselleni näin? Miksi en vain voisi syödä, kuten normaalit ihmiset? Nainen tuntee olonsa sekavaksi ja samalla tyhjäksi. En minä halua olla tällainen. Hän ottaa puhelimen sohvapöydältä ja valitsee ystävänsä numeron. “Hei, minä tässä. Tarvitsen apuasi. Olen kotona, voit tulla tänne heti kun ehdit”, nainen puhuu vastaajalle.

            Nimimerkki  Enahme Etimimai

Tänä kauniina kevätpäivänä, pankkivirkailija nimeltään Onni, odottelee jo kovasti työpäivänsä päättymistä. Viikonloppu on alkamassa ja hän on suunnitellut yllätystä rakkaalleen.    

Hänellä olisi enää tunti töitä ja hän ei millään jaksaisi odottaa, että pääsisi viimein töistä pois viettämään aikaa kultansa kanssa. Hän miettii, ettei anna minkään pilata tätä intoa häneltä selaillessaan samalla instagramia puhelimellaan.

Hän katsahtaa ylös, tarkistaen ettei asiakkaita näy ja kuin salamana hänen ajatuksensa hyvästä päivästä pirstaloituu kuin lasi peili hänen nähdessään ovesta sisään astuvan Antin, hänen entisen poikaystävänsä. Heidän viime tapaamisensa ei päättynyt kovin hyvin ja se olikin heidän ero päivänsä.

Todellisuudessa oli vielä yksi kerta, kun he tapasivat, mutta sitä Onni ei halua muistella, sillä se päättyi vielä huonommin kuin itse ero… Hän onkin hieman ihmeissään Antin tullessa asioimaan hänen työpaikalleen.

“Tämä ei voi päättyä kuin huonosti” Onni huokaisee äreästi…

                     Nimimerkki sokerihiiri


Mies istui tammipuisen pöydän ääressä. Kynä tärisi hänen hikisessä kädessään. Mitä hän muutakaan voisi, vaikka tiesi, että hänen ei pitäisi kirjoittaa nimeään paperiin. Olihan Kaijakin varoittanut häntä monta kertaa. Vesikarpalot valuivat paksulta otsalta ja hän tunsi vaatteiden liimaantuvan selkään. Pian se tapahtuisi. Hän laski kynänsä ja työnsi paperit kauemmas. Samassa Kaija saapui paikalle. “Oikein hyvä päätös kultaseni” -Kaija sanoi hieman piikittelevällä äänellä. Pettymys ja suru huokasivat miehen kasvoilta, mutta Kaija oli tyytyväisen oloinen. “Mikä se sellainen mies olisi, joka perheensä jättäisi” -Kaija irvaili. Pettymyksen kyyneleet pyyhkiytyivät miehen kasvoilta ja tilalle tuli päättäväinen ilme. Mies otti raivolla kynän käteensä ja tuhrusti nimikirjoituksensa paperiin. “Minä en perhettäni jätä, haluan vain eron sinusta!” -mies saneli ärtyneesti. Pian se tapahtuu. Mies pääsee pois huonosta avioliitosta.

    Nimimerkki lukiotyttö

Mies istui tammipuisen pöydän ääressä. Kynä tärisi hänen hikisessä kädessään. Mitä hän muutakaan voisi, vaikka tiesi, että hänen ei pitäisi kirjoittaa nimeään paperiin. Olihan Kaijakin varoittanut häntä monta kertaa. Vesikarpalot valuivat paksulta otsalta ja hän tunsi vaatteiden liimaantuvan selkään. Pian se tapahtuisi.

   Häntä vastapäätä istui jakkupukuun sonnustautunut, säntillisesti meikannut ruskeahiuksinen nuori nainen, jolla ei ollut vastaavanlaisia ongelmia. Nainen - Olivia Korhonen nimeltään - olisi voinut olla ihan hauskannäköinen, ellei hänen kasvoillaan olisi ollut jatkuvasti tympeä ilme. “Tiedätte vaihtoehtonne, herra Virtanen”, Olivia totesi tyyneen sävyyn. Mies tunsi, kuinka hänen kätensä tärinä yltyi entisestään. “Myytte maa-alueenne kestävän kehityksen käyttöön. Muuten teitä odottaa velkavankeus.” Virtanen pudisti päätään hermostuneesti. “En voi myydä sitä maa-aluetta. Lupasin isälleni, että sitä ei annettaisi teollisuuden saastutettavaksi.” Olivia naurahti, mutta se ei kuulostanut aidolta. Ennemminkin jotenkin metalliselta… Jotenkin opetellulta ja teennäiseltä. “Kuolleiden sana ei paina tässä asiassa, herra Virtanen. Allekirjoittakaa.” Kehotus oli näennäisen ystävällinen, mutta siinä oli painostava sävy. Virtanen huomioi, että nainen ei edes yrittänyt kiistää maa-alueelle kaavailtua käyttötarkoitusta. Olivia ei epäilisi laittaa häntä kärsimään velkojensa takia. Virtanen painoi kynänkärjen paperille. Nainen hymyili kylmää hymyään. Hän tiesi voittaneensa.

  Samassa ovi avautui, keskeyttäen Virtasen aikeet. Sisään astui Kaija kaikessa kaaoottisuudessaan. Lyhyt, punainen tukka sekaisin, vaatteet rytyssä ja silmälasit huurussa. “Anteeksi vaan, mutta Keijon kanssa solmimanne sopimus on ‘todettu pätemättömäksi’. On se hyvä, kun velimies kävi oikeustieteellisen”, nainen myhäili aidon piittaamattomana siitä, kuinka oli vain rynninyt tilanteeseen. Virtanen tunsi voivansa jälleen hengittää, kiitos kerrankin Kaijan tilannetajun puutteen. Hän laski kynän kädestään, nosti paperin edessään ja repäisi sen kuuluvasti kahtia. Sitten Virtanen nyökkäsi tyrmistyneeltä näyttävälle Olivialle hyvästiksi, astellen Kaijan perässä ulos tunkkaisesta toimistosta. Mitä hän tekisikään ilman tätiään?

                       Joni



Viivakoodeja on vedetty kymmenien eurojen edestä viikonlopun tulevia juhlia varten ja ostokset odottavat pakkaajaa kassan päädyssä. Myyjä odottaa kärsivällisesti nuoren hätääntyneen tytön penkoessa laukkuaan. Kassajono kasvaa tytön takana luoden kireän ilmapiirin. Laukusta loppuu mahdolliset taskut ja piilopaikat kesken. On iltapäivän ruuhkaisin aika: ihmiset tulevat heti töiden jälkeen ostoksille. Jono yhä pitenee ja myyjäkin alkaa mulkoilla aiheuttaen paineita.  

                  Emilia

Istuskelin supermarketin penkillä ja katselin kun ihmiset kulkivat kassojen läpi. Keltainen takki kassajonssa vangitsi katseeni. Kun kohotin katsettani, huomasin sen olevan luokkani kaunein tyttö. Yleensä hän oli hyvinkin itsevarma, mutta nyt hän vaikutti hyvin huolestuneelta kaivaessaan punertavaa reppuaan.

Odottelin jo seuraavaa asiakasta, kunnes hieman vanhempi rouva kiirehti luokseni. Hän vaikutti muuten oikein tyylikkäältä, mutta miksi ihmeessä hän kantoi pahvilaatikkoa? “Misulla on jokin hätänä”, rouva sanoi avatessaan laatikon.

Vuoroani oli jäljellä enää vartti. Suljin työpisteeni ja olin jo nousemassa ylös tuoliltani, kunnes siististi pukeutunut mies koputti lasia, joka on minun ja asiakkaan välillä. Kerroin ystävällisesti, että palvelupiste on suljettu, joten hänen täytyy jonottaa vuoroaan muille pisteille. Tämä ei kuitenkaan kelvannut vastaukseksi miehelle, joten hän työnsi minulle lasin alitse kasan papereita ja ilmoitti summan, jonka tarvitsi tililtään juuri nyt.

Kaupasta lähtiessämme jouduin hoputtamaan Juliusta. Hän ei millään olisi halunnut lähteä, mutta minulla oli jo kiire kotiin valmistamaan päivällistä. Nostin Juliuksen turvaistuimeen ja lähdimme kohti kotia. Outo käytös vain jatkui ja poika ei sanonut sitten sanaakaan loppu päivänä. Illalla iltasatua lukiessani Julius keskeytti sadun ja sanoi:”Äiti tein jotain väärää kaupassa”.


     Nimimerkki lukiotyttö


  









 




10. MIELIKUVITTELUA


Realistisesta kerronnasta fantasiaan

     

Istun luokkahuoneessa kirjoittamassa koneellani. Kuulokkeistani soi tiibetiläistä musiikkia, joka auttaa minua keskittymään. Taustalta kuulen myös vierustoverini koneen näppäinten äänet. Luokassa on myös kahdeksan muuta henkilöä, jotka tuijottavat tiiviisti omaa konettaan.

Kuulen kovaa naurua luokan ulkopuolelta. Vilkaisen keltaista ovea päin. Sen pienestä neliön mallisesta ikkunasta kurkistaa jonkin silmä. Ovenkahva painautuu alaspäin ja koko luokka kääntyy hämmennyksen vallassa katsomaan. Opettaja nousee seisomaan huomatessaan tuon erikoisen näköisen kutsumattoman vierailijan. Kukaan luokasta ei sano mitään. Kaikki tuijottavat tätä henkilöä saamattaan katseitaan irti tästä.

Hänellä on yllään valkoinen maski, johon on piirretty mustalla pelkistetyt silmät ja punaiset viivat poskiinsa. Henkilö on pitkä, mutta hänen selkänsä on painautunut syvään kumaraan hänen nojatessaan puiseen, kenties bambuiseen keppiin. Hänellä on yllään oranssi kaapu, josta huppu peittää loput hänen päästään. Hänen ihonsa on syvän musta ja se näyttää epärealistisen samettiselta. En näe hänen jalkojaan kaavun peittäessä ne. Hetken oviaukolla seistyään henkilö kävelee luokan keskelle selkä minuun päin ja lyö kepillään kolmesti lattiaa. Jokainen lyönti aiheuttaa aallon, joka värähtelee kehoni poikki.

Huomaan hymyileväni leveästi. Osa luokasta on ruvennut kikattelemaan ja nauramaan. Henkilö kääntyy kylki minuun ja toistaa nämä kolme lyöntiä. Aallot tuntuvat nyt kovemmilta, enkä voi pidättää nauruani vaikka kuinka pyristelen vastaan. Jatkan tuon henkilön tujottamista lumoutuneena. Nyt hän kääntyy minua ja vierustoveriani kohti. Hän ottaa askeleen lähemmäs meitä.

Tum, tum, tum. Lattia kumahtelee löyntien alla ja tuntuu kuin myrskyaallot löisivät minua rannalla. Horjahdan, mutta en kaadu. Vierustoverini purskahtaa kovaan naurun remakkaan mukaan. Katson tätä hahmoa silmiin. Tai ainakin oletan, että hänen silmänsä sijaitsevat siinä kohtaa maskia.

Horjahtaminen oli särkenyt lumouksen. En hymyillyt. Otin askeleen lähemmäs hahmoa. Olin utelias, kuka tai mikä hän oli? Ennen kuin huomasinkaan seisoin kasvotusten tätä erikoista henkilöä päin. Hän oli hieman minua pidempi. Hän tuntui katselevan minua kummastellen. Hänen päänsä kääntyi sivulta sivulle, mutta katsekontakti pysyi. Hetken seisottuamme siinä paikallamme toisiamme tuijottaen, hän tarttuu minua vasemmasta kädestä. Hänen kätensä on pehmeä, ja vaikka ote ei ole tiukka, tuntuu siltä kuin parhammatkaan pyristelyni karkuun eivät olisi auttaneet. Hän lyö vielä viimeisen kerran kepin maahan. TUM. Minusta tuntuu kuin tipahtaisin tyhjyyteen maailman pimetessä ympäriltäni. Kepin lyönnin ääni kumisee korvissani, mutta hiljenee hetki hetkeltä. Tum, tum, tum, tum, tum, tum…

                                                Nimimerkki  kirjotusvirhe



Esine puhuu


Korkealta paikaltani tunnen olevani kuin jumala. Näen kaiken, kuulen kaiken. Pieni valtakuntani on minun armoillani. Mutta silti olen vain sätkynukke, joka on vaihdettavissa käden käänteessä. Minua manipuloidaan ja käsketään. Pakotetaan muiden tahdon alle. Siitä huolimatta jatkan työtäni, sillä tiedän olevani välttämätön.

  Valtakuntani on pieni, mutta täydellinen. Valtani ulottuu sen jokaiseen nurkkaan. Ilman minua tämä kaikki on hukassa, näkymättömissä. Nurkassa seisova nojatuoli voi vain unelmoida minun asemastani. Niin myös toisella seinustalla makaava sänky. Kirjahylly on päässyt hieman lähemmäs asemaani. Se saattaa osittain nähdä minun näkökulmastani, mutta silti se on ruumiinsa armoilla, eikä kykene nousemaan painovoiman vallan alta. Persialainen matto lattialla voi ehkä ymmärtää asemaani. Onhan se vastakohtani monessa mielessä, mutta se on yhteiskuntamme alinta kastia.

  Näin asemani on siis korkealla. Suuri valta johtaa kuitenkin suuriin ongelmiin. Pienet pedot, pölypallot, uhkaavat olemustani joka päivä enemmän. Ne tarttuvat sileään pintaani, eivätkä päästä irti ennen kuin yksi ihmisistä tulee ja pelastaa minut noiden kynsistä.

  Näin minun onkin myönnettävä, että ihminen on tämän valtakunnan todellinen hallitsija. Niillä on valta minuunkin, vaikka en sitä tahdokaan myöntää. Yhdellä napin painalluksella ne voivat hallita olemassaoloani. Yhdellä napin painalluksella menetän valtakuntani hallinnan. En näe mitään. Joka kerta kun valtakuntani taas avataan minulle, en voi olla olematta kiitollinen. Tarraudun valtani rippeisiin, sen illuusioon niin tiukasti kuin suinkaan pystyn. Muuten pelko valtaa minut, sillä tunnen voimieni lähestyvän loppuaan. Olen kuullut ihmisten keskustelevan siitä. “Meidän pitää ostaa uusi,” ne sanovat. “Se alkaa himmetä,” ne sanovat.

  Pidän kiinni elämästäni viimeisillä voimillani. Aina olen huolissani ennen kuin ne sytyttävät minut. Toiminko vielä? kysyn itseltäni. Joskus päällä ollessani voimani loppuvat hetkeksi ja suljen silmäni vasten tahtoani. Silloin taistelen hurjasti ja saan vedettyä itseni takaisin rajan oikealle puolelle.

  Viimein koittaa kuolemani päivä. Keskellä päivää valoni sammuu ja silloin voin vain odottaa. Odotan ja odotan ja lopulta yksi ihmisistä saapuu pahvisen laatikon kanssa josta hän kaivaa kaksoseni. Hän kantaa tuolin huoneeseen ja nousee seisomaan sen päälle. Hän tunkee kasvonsa aivan minua vasten ja ojentaa kätensä. Tunnen voimieni katoavan lopullisesti kun hän sulkee minut kätensä sisään ja vääntää lujasti. Menetän tajuntani ja viimeinen asia, jonka ehdin ajatella ennen kuin sammun lopullisesti, on kuinka katoavainen pienen hehkulampun maailma onkaan.

       Ulriika  

 Ulrika











11. Aistien kertomaa


Tuore pulla tuoksuu mummolalle ja kodille, niin lempeälle ja vastustamattomalle.

Tuoreen pullan tuoksu saa veden lirahtamaan kielelle. Kun otat ensimmäisen haukkauksen pullaa kera maidon, maku on taivaallinen. Tuoretta pullaa voisi vain syödä ja syödä, koska maku on niin herkullinen. Pullassa maistuu juuri sopivasti kardemumma, sokeri ja voi, niiden yhdistelmä on jumalainen.


    Nimimerkki sokerihiiri

Kaataessani kahvia kuppiin  kuuman höyryn mukana sieraimiini kohoaa vahva, tummapaahtoinen tuoksu. Siinä on vivahde palanutta leipää paahtimessa, vivahde väsynyttä maanantaiaamua. Tuoksusta tulee mieleen lapsuuden isän- ja äitienpäivät, varsinkin ne, jolloin kaadoin kahvin vahingossa sänkyyn.

Hörppään kupista pienen siemauksen, ja tunnen, kuinka aromit polttelevat suussani. Palaneen maku, kuiva, vahva. Vihaan kahvia - se on aivan kamalaa, tulee mieleen biojäteastia. Irvistän, kippaan kahvin viemäriin ja tunnen nenässäni vielä kerran nostalgisen tuoksun ennen kuin poistun takavasemmalle.

        Saga














12. NOVELLeja


Lentävä järkytys


Äänekäs humina tunkeutui korviini ja havahduin punaisessa nojatuolissani. Kovakantinen dekkari oli putoamassa sylistäni. Tartuin kiinni kirjasta ja siirsin sen vierelläni olevalle pienelle puiselle pöydälle lampun viereen. Lamppu oli jäänyt päälle, kun olin nukahtanut lukiessani. Sammutin sen, nousin tuoliltani ja suuntasin kohti alakertaa. Heti portaikkoon päästyäni huomasin äitini imuroimassa eteisen rusehtavaa mattoa. Isoisäni oli aikoinaan kertonut minulle, että se olisi taikamatto, mutta enhän minä enää niin pieni ole, että uskoisin. Astelin portaat alas, jolloin äiti ilmoitti lähtevänsä pian töihin. Asun siis kahdestaan äitini kanssa ja hän työskentelee öisin, saadakseen tarpeeksi rahaa meidän elättämiseen. Mieleeni juolahti idea öisestä seikkailusta, sillä kukaan ei ollut vahtimassa minua. En kuitenkaan olisi koskaan voinut kuvitellakkaan sitä, millainen seikkailustani tulisi.


Sidoin punaisen conversen vasempaan jalkaani ja samalla muistin, että olin unohtanut reppuni yläkertaan. Pomppasin ylös ja harpoin portaat ylös hakemaan reppua. Palatessani pomppasin kolmanneksi alimmalta portaalta eteisen matolle, jolloin säikähdin toden kerran. Matto nousi suorastaan raketin lailla ilmaan ja pyllähdin, kun jalkani pettivät altani. Olin kauhuissani. Hitaasti matto lähti liikkumaan kohti eteisen puuovea. Järkytyksekseni, ovi levähti auki ja matto pinkaisi matkaan. Käytin kaikki voimani siihen, kun yritin pysyä kyydissä. Tuulenvireen hellittäessä sain avattua silmäni. Hämmennyin suuresti, kun tajusin kaiken olevan mustavalkoista.


Matto laskeutui vanhan talon eteiseen. Ovi oli auki ja pihalla oli suuri joukko lapsia hippasilla. Kierähdin pois maton päältä ja nousin seisomaan. Suoraa edessäni näin portaikon, joka muistutti kaukaisesti minun kotini portaikkoa. Kun käänsin päätäni hieman oikealle, havaitsin avaran tilan, joka oli täynnä vuoteita. Nenääni leijui lämmin, hieman makea tuoksu ja sitä seuraten käänsin päätäni vasempaan. Siellä näin pienen tupakeittiön, jossa ruudulliseen esiliinaan sommistautunut nuori nainen leipoi. En ollut uskoa silmiäni, kun näin keittiön seinällä maisemataulun. Ei taulussa sinäänsä mitään vikaa ollut, mutta hämmästykseni oli valtava, sillä meidän keittiössämme on samanlainen. Käännyin kohti ulko-ovea ja otin muutaman varovaisen askeleen sitä kohti. Aloin huutaa, kun huomasin lapsilauman juoksevan minua kohti.


Heräsin omaan huutooni. Olin käpertyneenä punaisella nojatuolilla. En ollut uskoa silmiäni. Kuinka voin aivan yhtäkkiä olla täällä? Kellertävä lukuvalo heijasti silmiini, joten sammutin sen. Mutta enkö sammuttanut sen jo kertaalleen? Kysymykset valtasivat mieleni. “Tämä on vain unta” - jankkasin ääneen. Huoneeni ovi pamahti auki, jolloin tajusin, ettei tämä ole unta. Isoisäni astui sisään huoneeseeni veikeä ilme kasvoillaan. Hän kertoi minulle, että kaikki on mahdollista jos vain uskoo. Nousin halaamaan häntä, jolloin huomasin, että vain vasemmassa jalassani oli kenkä. Ehkä kuitenkin sisimmässäni uskoin isoisäni tarinaan, mutta en vain viitsinyt myöntää sitä.

                                           Nimimerkki lukiotyttö



Kuollut ja kuopattu      



Tummaan pukuun sonnustautunut, noin 30-vuotias mies astui ovesta eleganttiin, hämärässä valossa kylpevään salonkiin. Miehen nimi oli Alexander Oakwell. Hänen vihreät silmänsä tarkkailivat huoneessa olevia henkilöitä. Palavaan takkaan päin käännetyssä nojatuolissa istui ryhdikkäästi lesken surupukua kantava, 50 ikävuotta lähentelevä nainen, jonka tiukalle nutturalle kammatut hiukset olivat samaa vaalean sävyä kuin Alexanderin lyhyet, siististi kammatut hiukset. Nojatuolin molemmin puolin oli kaksi sohvaa, joista toisella istuivat kasvot oveen päin sekä ruskeahiuksinen ja rento nuorimies että samaa ikäluokkaa oleva jännittyneen oloinen ja ruskeahiuksinen nainen. Hänen hartiansa olivat suorastaan painuneet kasaan.

  “Olen lähettänyt palvelusväen pois”, Alexander ilmoitti tyynesti, ottaen askelia lähemmäs tummanpunaista nahkasohvaa, istuen alas ja laskien ulkoilmassa kohmettuneet kätensä polvilleen. Oikealla puolella loimottava takka lämmitti häntä miellyttävästi. “Meidän on syytä pohtia, kuinka menettelemme. Isän kuolema herättää varmasti keskustelua, ja se tapa, jolla hän kuoli... Suorastaan liian ironinen. Perheen imagoa on varjeltava.” Häntä vastapäätä istuva nuori nainen, Isadora nimeltään, kohotti ruskeat, hieman itkusta punoittavat silmänsä häneen, mutta ei lausunut mitään. Alexander olikin pitänyt häntä aina liian pehmeänä tähän perheeseen. Isadoran vieressä rennosti istuva Michael puolestaan ei tyytynyt olemaan hiljaa. “En usko, että asian kommentoiminen ainakaan on millään tavalla järkevää. Mistä me voisimme tietää, mitä hänelle todella tapahtui?” Retorisen kysymyksensä esitettyään Michael katsoi hetken aikaa peräti syyttävästi nojatuoliaan valtaistuimen tavoin asuttavaa äitiään, mutta käänsi katseensa pian pois. Se kirvoitti Alexanderin huulilta huvittuneen hymähdyksen. Sitä seuranneen toteamuksen hän esitti silti rauhallisella äänenpainolla: “Olen kaikesta huolimatta sitä mieltä, että linjaamme kuolintapauksen julkisesti itsemurhaksi. Vaikenemisen myötä esiintyisimme vähintäänkin kyseenalaisessa valossa.” Michael naurahti lähinnä pinnallisesti veljensä sanoille. “Sinun vaalikampanjasi on jo vähintään kyseenalaisessa valossa, veli hyvä”, hän totesi ivalliseen sävyyn. “Uskallakin vihjata --” Alexander aloitti kiivaaseen sävyyn, mutta hänet keskeytti yksi, painokkaasti lausuttu teräksinen sana: “Riittää.” Lasten huomio kiinnittyi heidän äitiinsä lady Victoria Oakwelliin, joka oli koko keskustelun ajan istunut nojatuolissaan ääneti kuningattaren elkein. Hänen vihreät silmänsä olivat nauliintuneet takkatuleen, jonka valo tanssi naisen kalpeilla kasvoilla.

Lopulta lady Oakwell katkaisi hiljaisuuden puhumalla kylmänviileään, jopa armottomaan sävyyn: “Richard sai kaiken sen, minkä ansaitsikin. Hän aikoi tehdä pesäeron perheeseen ja poistua maasta.” Isadora veti värisevästi henkeä ja hieraisi oikean käden sormillaan hermostuneesti pitkiä hiuksiaan, mutta ymmärsi kuitenkin pysyä vaiti. Samoin veljekset. “Lain koura on veltto, joten virkavallan hämääminen ei tule olemaan vaikeaa. Te kolme väitätte kivenkovaan, että kyseessä oli metsästysonnettomuus. Minä puolestani sanon, että aviomieheni teki itsemurhan. He eivät tiedä, ketä uskoa, eikä meitä vastaan ei ole todisteita. Lakaisemme tapauksen siististi maton alle heti tilaisuuden tullen ja voimme jatkaa elämäämme normaalisti. Onko tämä pieni proseduurimme kaikille selvä?” Ilmeisen jännittynyt Isadora puristi sohvan vasenta käsinojaa lähes kouristuksenomaisesti, mutta kukaan ei silti kyseenalaistanut perheen matriarkan päätöstä. “Erinomaista. Otan vielä yömyssyn ja siirryn sitten nukkumaan. Huomenna on alettava keskustella hautajaisjärjestelyistä.” Sanojensa päätteeksi lady Oakwell nousi nojatuolistaan ja poistui huoneesta. Oli ilmeistä, että tämä aihe oli ainakin perhepiirissä kuollut ja kuopattu - aivan kuten kenraali Richard Oakwell.

         Joni





Hikeä, ahdistusta, kyyneleitä, itkua, suurta epätoivoa ja epävarmuutta. Aikaakin on enää vain pari päivää ja tuntuu kuin olisi pikkuhiljaa katoamassa johonkin pimeään synkkyyteen, josta ei olisi paluuta. Kuin olisi yhtä hukassa ja hermostunut, kuin oli pienenä, kun hukkasi äidin Prismassa tai Cittarissa. Tulee vastaan pelko, joka päättää ottaa vallan ja jättää arkuuden ja valppauden.


Vihaan ja rakastan viikonloppuja. Vihaan niitä, koska nykyään tulee aina jo lauantaiaamuna sama tyhjä, huono tunne, mikä tuli ennen aina vasta sunnuntaisin. Mielen päälle laskeutuu harmaa huppu ja ajatus tulevasta opiskeluviikosta uuvuttaa ja sen raskauden voi jo tuntea harteillaan. Mutta rakastan viikonloppuja, koska silloin saa levätä ja nukkua ainakin sen kahdeksan tuntia yössä kuuden tai viiden ja puolen sijaan. Tänäkin aamuna heräsin, kun aurinko läikähti verhon raosta kasvoilleni. Auringonvalo tuntui yllättävän lämpimältä iholla, vaikka oli vasta maaliskuu. Kissa istui ikkunan takana ja kyyläsi verhojen raosta sisälle. Kun katsoin sitä, ajattelin, kuinka kukaan ei puuttunut sen elämään ja onnellisuuteen. Se saattoi nukkua päivän terassin kaiteella auringonpaisteen lämmittäessä tai tutkia ympäristöään, syödä tai olla syömättä.


“Joko sinä sait valintasi tehtyä?”

“Täydensithän kaikki tiedot varmasti oikein?”

“Kyllä, kaikki on valmiina”, vastasin.

Painoin sen hetkisen elämäni suurimpien päätösten lukitsevaa nappia. Hermostutti edelleen, mutta tietynlainen helpotus valtasi minut. Nyt se on tehty ja on vain aikaa odotella. Minä ja kaverini teimme tämän ensimmäisinä ja olimme lähettämässä muita kohtaamaan saman tilanteen. Ihmisten kasvoilla näkyi uteliaisuuden pilkahduksia. Ihmiset, joiden kanssa en ollut koskaan jutellut muutamaa sanaa enempää, saattoivat tulla kyselemään samalla tavalla kuin läheisemmätkin kaverit.

Kolme päivää aikaa…  


Nainen soitti puhelun, jonka jälkeen hän kehotti meitä lähtemään.

“Hän on kuulemma odottanut teitä käymään. Hän ottaa teidät vastaan ovelta.”

Kävelin autolle ja odotin, että isäkin tulisi, jotta voisimme lähteä. Isä oli ihan hirveän kova juttelemaan ja naisenkin kanssa keskustellessaan hän kävi läpi suurin piirtein koko suvun historian vuodelta miekka ja kypärä vuoteen 2016 asti. Ja tilanteessa, joka oli heidän oma vikansa, muisti myös esittää marttyyriä ja voivotella, että olisihan se voinut vielä pari vuotta sitkutella menemään, niin olisi saanut viimeisenkn tyttären sinne. Tuo kyseinen lausahdus, jota isä oli kylvänyt vähän joka paikkaan, sai kohtuu suureksi venyneen pinnani palamaan. Minun päätöksiäni, kun eivät vanhemmat päätä, eivät nyt eivätkä koskaan. Tiesin kuitenkin, että olisi turha näyttää luonnetta, koska tappio olisi varma. Isä, tai mikä lie ajoittainen tuntematon hahmo, ei pelännyt sanoa mitään ääneen, etenkään korotetulla äänensävyllä.


Kello herätti taas kuudelta. Kuten joka aamu, halusin vain nukkua ja jäädä kotiin, mutta toisaalta halusin pois täältä. Se olikin yksi asia, miksi aina nousin lopulta enkä jäänyt sänkyyn makaamaan. Pohdin aina aamulla, jaksaisinko meikata tai laittaa hiuksia. Tulin usein tulokseen, että en, en ainakaan kotona. Minulla oli jo pitkään ollut tapana meikata aamulla koulussa ja laittautua, etten näyttäisi täysin elähtäneeltä. Aamulla minulla oli kuitenkin aina aikaa koululla yli tunti, ennen kuin koulu alkaisi.


Odotimme isän kanssa ulkona, kunnes oven tuli avaamaan mies. Mies toivotti minut tervetulleeksi ja esitteli paikkoja samalla, kun johdatti meidät yläkertaan huoneeseensa. Seinällä oleva kello näytti viisi yli kaksitoista, vaikka kello oli vasta tasan. Mies alkoi jutella isäni kanssa, ja kuuntelin tarkkaavaisena keskustelua, kunnes mies kysyikin minulta:

“Haitko sinä siis asuntoa?”

Vastasin myöntävästi. Selitin hänelle tarkemmin tilannetta. Mies sanoi, että ei hän voi tässä oikein auttaa ja kertoi omasta kokemuksestaan, kun hän oli nuori ja oli muuttanut koulun perässä omilleen. Hän myös kehotti meitä hakemaan Kelalta tukea.


“Eihän se helevetti ole mahollista ettei kyytiä muka ole!” isä kirosi.

“Ei sitä ole”, vastasin, ja minusta tuntui, että puhuin aina seinälle.

Yli puoli vuotta tässä on yrittänyt taivuttaa rautalangasta sitä, että täältä on lähdettävä. Voisin sanoa, että isän on turha odotella, että kyyti putoaisi taivaalta tai koulu ottaisi jalat alleen ja kävelisi lähemmäs. Olin jo pitkään katsellut asuntoja ja tutkinut ja laskeskellut, paljonko omillaan asuminen kustantaisi ja paljonko saisi tukea Kelalta. Vanhempien mielestä en lähtisi kotoa, vaikka mikä tulisi ja vaikka kuinka lompakossa riittäisi vauhtia. Mutta kun itse asetin asioita vaakakuppeihin, asetin toiseen kuppiin onnellisuuden ja mahdollisuuden tavalliseen elämään, kuten muutkin ikäiseni  ja toiseen ikävän ja ahdistuksen keskellä ei mitään.


Bussikortti kädessäni odottelin pysäkillä. Isä tulisi tuomaan minut pysäkille joka aamu tästä lähtien. Oli melko lämmintä, vaikka kello oli vasta minuutin yli seitsemän. Heräsin kuudelta, koska ajattelin laittaa itseäni hiukan tavallista enemmän. Ensimmäinen koulupäivä uudessa koulussa... Tukka kiharalla ja kirkkaanpinkkiä mattahuulipunaa. Uudet denimin väriset pillifarkut, valkoiset lyhytvartiset converset, nahkatakki sekä vanha ja uskollinen Fjällräven kånken -reppu. Bussin piti tulla joskus yhdeksän yli seitsemän ja kello oli jo kaksitoista yli. Epäröin hetken, tulisiko koko bussi edes, sillä eihän sitä koskaan tiedä, kuinka päin vittua ne asiat voivat olla täällä kaukana sivistyksestä, kunnes näin bussin kaartavan mutkan takaa. Bussikuski oli nuorehko mies ja hyvin ruokottoman näköinen. Parta ajamatta, punertavanpurppurat silmäpussit kuin litranmukit, nuuska huulessa, paskaiset kynnenaluset. Bussiin mennessäni huomasin myös, ettei bussissa ollut yhtäkään nuorta. Tilanne kuitenkin muuttui matkalla ja bussiin ilmestyi peräti kahdeksan nuorta, joista kaikki olivat minua ainakin kaksi vuotta nuorempia. Tyttöjä ja poikia, kovin viattoman näköisiä ja ehkä jo hieman tietoisia pahasta ja epäreilusta maailmasta.


Tuntui mukavalta nukkua koulun fatboy -säkkituoleilla viltin alla, vaikka aavistuksen verran bakteerikammoisena ajattelin viltin ja säkkituolien sisältävän kaikki maailman basillit ja muut mukavaiset taudinaiheuttajat. Olin kuitenkin liian mukavuudenhaluinen ja väsynyt, että olisin jaksanut vaivata mieltäni asialla sen enempää. Olisi pitänyt tehdä matikan läksyt ja lukea ruotsin sanoja vielä kertaalleen, mutten yksinkertaisesti jaksanut. Aina, kun suljin silmäni, pelkäsin, että nukahtaisin ja vaipuisin jonkin eläimen tavoin talviunille ja nukkuisin sopivasti niin pitkään, että myöhästyisin tunnilta ja joutuisin koputtamaan luokan oveen ja kävelemään luokan läpi paikalleni kaikkien luodessa kysyviä ja oudoksuvia katseita. Pysyttelin kuitenkin hereillä,  ja kun kello näytti varttia vaille yhdeksän, kokosin tavarani kasaan ja siirryin yläkertaan odottamaan tunnin alkua.


Oli juuri se päivä. Oli pakko olla. Kävelin postilaatikolle kurkkaamaan, löytyisikö sieltä mitään. Huono tunne valtasi minut, kun postilaatikko oli tyhjä. Vaihtoehtoja oli silti vielä. vaihtoehto a) posti ei välttämättä ollut vielä tullut ja vaihtoehto b) äiti oli jo hakenut postin laatikosta. Onnekseni vaihtoehto b) oli oikea.  Nappasin kirjekuoren käteeni ja repaisin sen auki toivoen samalla, etten olisi joutunut Lyskalle, koska sinne en halunnut. Kun luin kirjeessä olevat lappuset tajusin, että olin selvinnyt kadotukselta enkä joutunut Lyskalle vaan pääsin Ounasvaaran lukioon, joka oli ollut ykköstavoitteeni. Riemu oli rajaton.


Aika kuluu niin nopeasti. Kohta taas vuosi muka opiskeltu ahkerasti ja muuta sellaista. Itse en kyllä ole ehtinyt tähänkään päivään mennessä korjaamaan unirytmiä. Motivaatiokin pysyttelee edelleen jossakin piilossa enkä löydä sitä. Ensimmäinen vuosi ainakin vielä suunitelmien mukaan kolmesta alkoi, jatkui ja tulee loppumaan huonosti. Pettymys on aika suuri, kun sitä luuli, että viime vuoden aikana harteille kerätty uupumus vaan katoaisi ja voisi aloittaa kevein mielin lukion ja menestyä ja pärjätä kaikessa kuten aina ennenkin. Vaan kuinkas kävikään. Just päinvastoin.

               Nimimerkki muropakettilaskin        


Raskas usva


Tummansininen silkki kulkee soljuvasti luisevilta olkapäiltä ranteisiin melkein peittäen sormet ja laskeutuu aina lattiaan saakka piilottaen vartalon, mutta samalla korostaen sen kaaria ja siroutta. Sinisen sävy on niin tumma, melkein musta. Kultaiset yksityiskohtaiset ompeleet, jotka kulkevat mekon helmasta keskilinjaa pitkin aina kaula-aukon uurteeseen saakka, korostavat mekon kaunista leikkausta. Ompeleet muodostuvat monista kiehkuroista ja pienistä kukkakuvioista, jotka sivuavat toisiaan kahden kultaisen pystyviivan reunoittamina. Ne katkeavat vain vyötärön kohdalla kultaiseen kapeaan metalli-vyöhön, jossa kukkakuviot toistuvat. Samat ompeleet koristavat hihojen suita, piilottaen kapeat ranteet. Mekon takana vyötärölle loppuva nyöritys kiristää mekon alkaen korkealta niskasta. Punertavan oranssit hiukset peittävät mekon selustan ja kehystävät kapeat ilmeikkäät kasvot. Nainen katsoo itseään peilistä ihaillen mekkoa. Hänen pisamaiset kasvonsa kirkastuvat, mitä kauemmin hän katselee kuvajaistaan. Hän nostaa kuitenkin katseensa mekosta kasvoihinsa ja huomaa jauhotahran peittävän vasenta poskeaan. Se riittää palauttamaan hänet takaisin maanpinnalle unelmistaan. Eihän hän tule koskaan pitämään kaunista mekkoa ja asumaan kartanon kauniissa huoneistoissa. Hän tulee viettämään elämänsä kartanon keittiössä, kuten aina tähänkin asti. Piilossa hienoilta ja arvokkailta ihmisiltä, jotta näiden ei tarvitsisi alentua palvelusväen seuraan.

Naisen ilmeet muuttuivat nopeasti hänen käydessä keskustelua ajatustensa kanssa. Hetken hän katsoi peilikuvaansa nenänvartta pitkin, mutta hetkessä hänen katseensa muuttuu halveksuvasta vihaiseen ja taas takaisin roolien vaihtuessa hänen mielessään. Mutta miksi hänen pitäisi työskennellä muille ja nöyristellä heidän edessään. Jos hän vain lähtisi pakoon mekossa ja menisi johonkin toiseen kylään ja asettuisi jonkun toisen elämään, koskaan kertomatta kuka oikeasti oli ja mistä asemasta tuli. Mutta kyllähän sen hänen olemuksestaan näki, ettei hän ollut hienostoa vaan tavallinen kyyryselkäinen työläinen. Nainen havahtui mietteistään kuullessaan portaiden narahtelua suljetun pukeutumishuoneen oven takaa. Hän meni paniikkiin ja alkoi vilkuilla hätääntyneenä ympärilleen etsien pakopaikkaa. Hän näki ikkunan josta kirkas auringonpaiste tuli suoraan sisään piilottaen maiseman kirkkautensa taakse. Hän meni ikkunan luo ja etsi silmät suljettuina sokaisevasta valosta ikkunan salpaa. Oven jykevä metallinen lukko loksahti kerran ennen kuin ovi aukesi.

Pitkä mies astui kynnyksen yli katsoen valkoisen ankean huoneen sivustalle, jossa nainen verhoon kietoutuneena kopeloi ikkunaa. Mies harppoi raskain askelin vähäkalusteisen huoneen läpi tarkistettuaan, että ovi meni lukkoon. Hän tarttui verhosta mitään sanomatta ja kiskoi sen itselleen punatukkaisen naisen vastustellessa. Hän asetti verhon paikalleen ja tasasi samalla hengitystään naisen kyyristellessä peloissaan nurkassa. Naisen kasvot olivat kiristyneet ja hänen silmistään oli kadonnut kaikki se päättäväisyys, mitä niissä vielä hetki sitten oli. Mies oikaisi sinivihertävän paitansa ja paransi lasiensa asentoa. “No niin Elena, olisi taas aika palata tähän todellisuuteen”, mies sanoi tunteettomalla ja kylmällä äänellään auttaessaan naisen sängyn reunalle istumaan. Hän antoi naiselle kaksi pientä sinistä tablettia ja haalean vesilasin. Hän istui pienelle muoviselle jakkaralle katsoen naista. Kun hän oli valvonut, että Elena nielaisi lääkkeensä, hän lähti huoneesta lasi mukanaan sulkien raskaan oven takanaan. Oven kolahdus jäi kaikumaan kolkkoon huoneeseen.

Hän istui ikkunan alla jalat koukussa nojaten päätään käsiinsä, siinä minne valo ei päässyt paistamaan. Kirkas valo sai hänet voimaan huonosti. Elena odotti maailmoiden vaihtumista. Hiljalleen kauniit mekot ja pieni punainen ruusukuvioinen divaani ympärillä haalistuivat kadoten lopulta kokonaan. Värikkäät tapetit paljastivat altaan kylmät valkoiset seinät ilman tauluja ja eloa. Hänen kasvonsa muuttuivat pelokkaista ilmeettömiksi, hänen suunsa suoristui viivaksi ja silmistä hävisi kaikki tunne. Vain tumman sininen verho, jonka alareunaa koristi kultainen kirjonta, muistutti häntä maailmasta, jonne hän kaipasi. Elena tiesi kuitenkin, että jo ennen seuraavaa aamua harmaa raskas usva hänen mielestään katoaisi, edes hetkeksi. Hän pääsisi takaisin maailmaan missä kaikki oli kuten hän halusi, jossa hän päätti mitä teki, miten toimi ja miten muutti ympäristöään. Hän oli aina halunnut pois täältä, missä ympäristö muutti häntä. Elena katsoi kirkkaaseen valoon toivoen edes sen rikkovan rajat, jotka siniset tabletit hänen tunteilleen ja ajatuksilleen asettivat. Mutta edes valon aiheuttama huono-olo ei saanut minkäänlaista tunnetta aikaan, se meni ohi liian nopeasti, jotta hänen hidastunut ajattelunsa olisi sen ehtinyt havaita. Ja ainoa kumpu hänen tasaisessa ajatuksenkulussaan katosi. Elena nousi lattialta ja käveli sängyn päätyyn katsoen hetken huonetta, mutta siellä ei ollut muuta kuin sänky, jakkara ja ikkuna verhoineen. Niinpä hän kohotti katseensa katon rajassa olevaan pieneen ja rosoiseen halkeamaan ja jäi tuijottamaan sitä, mitään ajattelematta.


  Nimimerkki  Haaveilija


My exchange year in the United States

lähettänyt Hannele Vehkaoja 16.5.2017 klo 11.02   [ 16.5.2017 klo 11.03 päivitetty ]


Jenni Korteniemi:  My exchange year in the United States


After my first year at high school I left my friends and family and everything I had in Finland and travelled to the United Sates. I spent almost 11 months as an exchange student in a small town just outside Kansas City, next to the state border of Kansas and Missouri. I lived a totally normal American life with a wonderful host family and went to the local high school. 


10 months went by fast. I took every chance I could to make the most of my time in the States and experienced things I had never even thought about. I made friends from all around the world and learned new things daily. Obviously, I also had my hard times, especially around Christmas time. Even though my host family was great, the culture shock hit me after a few months. When everything around you is being done in a different way, including the most simple things you take for granted, you easily start to compare your life abroad to the life you had in your home country. Suddenly small talk feels stupid and you just want to talk to someone who understands why you need to watch ’’Linnanjuhlat’’, even though it seems boring. Luckily, I got over it and the shock didn't last long, and most of my year was absolutely amazing. I realized that there are some things that simply are not better in either of the countries, they are just different. 


However, I did learn to appreciate Finland in a whole new way. Going to an American school opened my eyes to the excellent education system we have in Finland, and seeing my American friends stress over college payments made me feel so grateful that I get to go to university for free in Finland.


I think spending a year as an exchange student was one of the best decisions I’ve ever made. If I had to name the best thing about it, I would say traveling across the country and meeting the people I’m sure I’ll stay in touch with for the rest of my life. The year changed me and when my time in the U.S. was coming to its end I found it very hard to leave everything I had there. Also, I felt nervous when thinking about how many things had changed back home while I had been away. However, I was happy to come back to Finland, because you know, who could live without sauna and salty licorice forever, right?

















Flooranpäivän juhla

lähettänyt Hannele Vehkaoja 12.5.2017 klo 8.45

 Flooranpäivän juhla 12.5.2017


Tänään Flooranpäivän kunniaksi saimme nauttia hyvästä ruoasta ja kakusta. Päivä huipentui Santasportille juhlaan, jossa mm. esiintyi koulumme opiskelijoita, ja menestyneitä urheilijoita palkittiin.



Juhlassa kuulimme kaksi kaunista lauluesitystä; Anna Rahkolalta sekä Eevi Santaniemeltä, Sofia Mannisen ja musiikinopettajamme Terho Keskitapion säestyksellä.














Ykkösen pojat esittelivät taitojaan liikkuessaan ketterästi kuin gepardit jumppamatolla. Liikkeissä vaadittiin lihaksia, joita epäilemättä kaikilta löytyi. Myös rytmitajua ja koordinaatiotaitoja tarvittiin erityisesti käsien heilutteluun.





Viime lukukauden vaihdossa olleet opiskelijat kertoivat kokemuksistaan Yhdysvalloista ja Uudesta-Seelannista. He antoivat pisteet suomalaiselle koulutusjärjestelmälle, mutta kehottivat tarttumaan tilaisuuteen kokeilla siipiään vieraassa maassa.

Kuulimme myös hienoja uutisia koulumme lentokoneasentajien mahdollisuudesta päästä ulkomaille toppiin.


Sirkustaiteilijat taituroivat Janette Kortelaisen koreografian mukaan musiikin tahdissa. Esityksestä näkyi monien vuosien harjoittelu ja taidokas kehonhallinta.





Juhlassa palkittiin koulumme urheilijoita ja ammatillisenpuolen osaajia ruusuin ja aplodein.

Vaatetus- ja matkailupuolenopiskelijat kertoivat myös tulevasta taitajakisasta, jossa osa heistä oli jo aiempana vuonna menestynyt hienosti.


Meillä oli kunnia kuulla koulumme entisen opiskelijan, taekwon-don Euroopan mestarin Jouni Aartolan, elämän vaiheista ylä- ja alamäissä. Hän kehotti meitä opiskelijoita kulkemaan omia polkujamme, ja siten löytämään oman tiemme.




Juhlan lopuksi ykkösen pojat pääsivät kisailemaan leikkimielisesti 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Kisa oli tiukka, mutta pahoilta haavereilta onneksi säästyttiin.



Henni Rautajoki, Beata Seikkula ja Veera Autti (15B)

Liikuntailtapäivä 10.5.2017

lähettänyt Hannele Vehkaoja 10.5.2017 klo 12.25   [ 5.6.2017 klo 11.32 päivitetty ]

Liikkumisen iloa jälleen Oukulla


Keskiviikkona 10.5.2017 koulumme oppilaat saivat nauttia virkistävästä liikuntailtapäivästä koulun päätteeksi. Lukiolaisen koulupäivä koostuu harmittavan usein monien tuntien istualtaan työskentelystä, joten liikuntailtapäivät tulevat todellakin meille tarpeeseen. Riittävän unen ja ravinnon lisäksi opiskelijan olisi todella tärkeää saada myös riittävä määrä monipuolista liikuntaa päivittäin, sillä liikunta on aivojemme toiminnalle hyväksi. Näin me voimme yhdessä varmistaa maksimaalisen opiskelutehon päivittäin. Lisäksi liikunta on aivan omiaan lievittämään stressiä, joten jos kouluaskareet alkavat ahdistaa, niin ei muuta kuin liikkumaan!


Liikuntailtapäivässä nähtiin niin perinteisiä lajeja, kuin niitä harvinaisempiakin. Tarjolla oli spinnin-pyöräilyä, lihaskuntotreeniä, perinteisiä pallopelejä ja hieman erilaisempiakin lajeja, kuten tankotanssia, selfie-suunnistusta ja crossfittia. Liikkumisen iloa opiskelijoille pyrittiin tarjoamaan noin kolme tuntia, mikä osoittautuikin aivan sopivaksi määräksi. Urheiluopisto, Ounasvaaran koulun tilat sekä muutamat muut liikuntasalit ja kentät täyttyivät liikunnan riemusta opiskelijoiden toimesta, jotka todellakin pistivät kaikkensa peliin urheillessaan.


IMG_2090.JPG


Ounasvaaran koulun liikuntasalissa koripallot tömähtelevät urakalla lattiaan. Tässä kuvassa edustettuna koulumme innokkaimmat koripallon pelaajat.


IMG_2093.JPG


Kuvassa Shrabon Hasnat ja Anssi Sarvi. Lyhyessä haastattelussa pojat olivat yhtä mieltä siitä, että koulussamme voitaisiin järjestää liikuntailtapäiviä enemmän. Yhtä mieltä oltiin myös siitä, että porukka ja pelihenki olivat loistavia. Shrabon on oikea Rovaniemen LeBron James, hän pelaa rovaniemeläisessä koripallojoukkueessa harrastuksena, Anssilla taas on kokemusta kavereiden kanssa pelailusta.


IMG_2087.JPG

Ounasvaaran koululla oli tarjolla myös pingistä. Kuvassa Sisu Alanen ja Leevi Alajärvi pelaamassa tiivistunnelmaista ottelua.


Ladylinen tanssisalissa tytöt saivat pistää todellakin kaikki voimansa ja kestävyytensä peliin tankotanssin pyörteissä. Tankotanssi on fyysisesti erittäin raskas laji. ‘’Kyllä kropassa tuntuu, kun sai kokeilla hieman erilaista liikuntaa’’ tytöt kertovat. Kuvista kiitos Anna-Katariina Kuusimäelle. Kuvissa Maija Mourujärvi ja Saana Heino.


IMG_2094.JPGIMG_2095.JPG


Selfie-suunnistus saatiin uutena lajina mukaan liikuntailtapäivään ja se keräsikin heti huikean

määrän joukkueita etsimään rasteja ympäri keskustaa. Tässä kuvassa esillä Jan-Christian Karvo, Aleksi Tarkiainen, Väinö Kiiskinen ja Laura Honkala. Tunnelmaa suunnistaessa ei haitannut lumi- ja raekuurot eikä pienet eksymisetkään.


IMG_2096.JPG

20170510_151459.jpg




Kokonaisuudessaan liikuntailtapäivä onnistui hyvin ja hymyä nähtiin liikkujien kasvoilla ulkona olevasta säästä huolimatta. Suurin osa opiskelijoista toivoi, että tällaisia päiviä kyettäisiin järjestämään useamminkin.


Tiia Hirvaskoski 16C & Juuti Seppälä 16B


----------------------------------------------------------------------







Urheiluopiston Seita-salissa oli tarjolla lihaskuntotreeniä ja sen jälkeen rentoutumista.


DSC_0131.JPG


DSC_0145.JPG


Susivoudin kentällä lämmiteltiin ensin ja pelattiin jalkapalloa. Sään muuttuessa raekuuroksi siirryttiin pesäpallon pelaamiseen. Oli silti mukavaa ja koko reippaalla lukiolaisjoukolla oli lämmin olo juostessa. Jotkut kevättä uhmaavat riisuivat jopa takkinsa! Ilma vaihtui räntäsateeksi ja peli lopetettiin ja siirryttiin harjoittelemaan pallon lyöntiä. Siinä oli naapuritalon ikkunatkin vaarassa.


IMG_0940.JPG

IMG_0943.JPG


Crossfit


IMG_0599.JPG



-----------------------------

 

Vielä lisää kuvia liikuntailtapäivästä / Tiia Sarvi

 

IMG_1087.JPG

 

IMG_1118.JPG

 

IMG_1122.JPG

 

IMG_1146.JPG

 

IMG_1157.JPG

 

IMG_1235.JPG

 

IMG_1236.JPG

 

IMG_1244.JPG


Erkki Kuronen på besök

lähettänyt Hannele Vehkaoja 3.3.2017 klo 11.35   [ 3.3.2017 klo 11.36 päivitetty ]

Precis före sportlovet fick vi besök av grafisk formgivaren, illustratören, svenska nu ambassadören och radioprogramledaren Erkki Kuronen.


Källa: http://svenskanu.fi/wp-content/uploads/2014/02/picture_7IDnNd.jpeg



6 olika svenska grupper fick lyssna på föredrag om Erkkis jobb, Göteborg, melodifestivalen & svensk musik och svenska varumärken. Intressanta teman, videoklipp och “livemusik”, när Erkki sjöng för oss. Kuronen pratade svenska, men också finska så att alla kunde följa med. Eleverna hade bra kunskaper i svensk musik och var världens högsta byggnad ligger, men överraskningen var att Spotify är svenskt varumärke. “Vad heter havet mellan Sverige och Danmark?” var något som var jättesvårt!


https://en.wikipedia.org/wiki/Kattegat



Kuronen uppmanade oss alla att följa hans arbete på social media. Sveriges radio har program för sverigefinnar och Kuronen är radioprogramledaren för programmet “Popula”. Man kan ladda ner appen Sveriges radio play och lyssna eller följa “Popula” på facebook eller Instagram (SR Popula). Här är också länken till Popula:


http://sverigesradio.se/sida/gruppsida.aspx?programid=4738&grupp=21764


Kiehumispiste

lähettänyt Hannele Vehkaoja 3.3.2017 klo 10.41

Tiistaina 28.2.2017 koko koulu katsoi iltapäivällä Elina Hirvosen ohjaaman ja Mouka Filmi Oyn tuottaman dokumenttielokuvan Kiehumispiste. Dokumenttielokuvan teemana on vihapuhe. Siinä kuvataan kunnioittaen ja stereotypioita karttaen niin Suomi ensin kansanliikkeen jäseniä, tavallisia kansalaisia kuin turvapaikanhakijoitakin.


Hirvonen kertoo elokuvasta: “ Havahduin vuosi sitten siihen, että Suomessa on tapahtunut iso muutos. On muukalaisvihaa ja paljon ihmisiä, jotka kokevat, että ydinlupaukset on petetty, olet syrjässä kukaan ei kuuntele. Valitsin elokuvan päähenkilöt niin, että katsoja voisi pitää jokaisesta henkilöstä. Ja voi pitää myös niistä, jotka ajattelevat toisin kuin itse. Kun Oula ja Tapsa kaikista erimielisyyksistä huolimatta istuvat alasti saunan lauteilla ja kohtaavat toisensa, tekevät he mielestäni suomalaisille suuren palveluksen.”


Elokuva herätti varmasti jokaisessa sen katsojassa monia tunteita. Elokuva oli kuvattu siten, että aina ei heti tiennyt kuvataanko vihapuhetta tuottavaa ryhmää vai sitä vastustavaa. Elokuva antoi tilaa myös pohtia niiden henkilöiden näkökantoja, jotka ajattelivat toisella tavalla kuin itse.


Elokuvan jälkeen pohdittiin yhdessä missä itse on törmännyt vihapuheeseen, onko siihen puuttunut tai jopa itse tuottanut vihapuhetta. Meitä pyydettiin myös miettimään minkälaista vihapuhetta Pohjois-Suomessa esiintyy. Viimeiseen kysymykseen: “Oliko tärkeää katsoa tämä dokumentti?” lähes jokainen auditoriossa elokuvan katsoneista nosti kätensä ylös sen merkiksi, että dokumenttielokuvan sanoma oli ajankohtainen ja tärkeä.


1-10 of 35